Nyt jo muutaman päivän kokemuksen perusteella uudessa työpaikassa voin sanoa, että olo on samaan aikaan helpottunut ja toiveikas. Kun katsoo taaksepäin viime vuotta, huomaan miten vyötä on kiristetty ja toinen toistaan seuranneet kitumiskaudet on jaksanut eteenpäin vain sillä, että tiesi ja toivoi muutoksen parempaan jossain vaiheessa olevan mahdollinen. Uudessa varsin multikulttuurisessa tiimissäni minut on toivottettu varsin lämpimästi tervetulleeksi ja parasta on varmaankin se, että minua kohdellaan jälleen kuten normaalia ihmistä. Ylimielisten tai totaalisen välinpitämättömien katseiden sijaan kuulen aamulla iloiset hyvät huomenet ja uudet kollegani ovat tarjoutuneet kahvitauko- ja lounasseuraksi... Kuulostaa varmaan tosi oudolta, mutta nämä aika normaalit jutut eivät vaan olleet arkipäivää entisessä tiimissäni.

Entisessä (minua lukuunottamatta) täysin amerikkalaisessa työporukassa oli ja on edelleenkin tiettyjä tyyppejä, jotka ovat niin hyviä kavereita keskenään ettei siihen sitten kenelläkään muulla ole mitään asiaa ja toisaalta myös ollessani taustaltani ja luonteeltani selkeästi se "joka ei kuulu joukkoon" jäin tietenkin kaiken sisäpiiriyden ulkopuolelle. Yhteiset lounaat viimeisen kolmen vuoden aikana voin helposti laskea yhden käden sormilla ja eikä niihin muutenkaan koskaan ollut aikaa. Omaksi huonoksi tavakseni tuli myös ottaa joko omat eväät mukaan töihin tai sitten vain pikaisesti hakea alakerran kanttiinista jotain lounasta ja syödä se työpöydällä tietokoneen seurassa. Kahvitaukojahan tämän maan kulttuuriin ei juurikaan kuulu, joten nekin hoidetaan hakemalla kupillinen kuumaa ja nauttimalla se monitorin säkenöivässä seurassa.

Entinen esirouvani on amerikkalaiseksi varsin suorasanainen ihminen... jopa niin että loppuvaiheessa en vaan jaksanut enää ottaa hänen kiukuttelu-/haukkumis-/selän takana pahaa puhumis- ym. kohtauksiaan edes rennolla huumorilla. Esirouvan ja hänen suosikkialaisensa bravuurinumerona on haukkua muita tiimejä miten huonosti ne hoitavat hommansa ja miten he lähes ainoina kaikkitietivinä ja älykkäinä olentoina joutuvat olemaan lapsenvahtina lähes koko firmalle, ettei se vaan kaadu nurin... Näillä superrouvilla päivät tietenkin venyvät ihan kohtuuttoman pitkiksi kun niin monenlaisessa omaan työhön varsinaisesti kuulumattomassa jutussa joutuu olemaan mukana ja siitähän pitää silloin tällöin myös nostaa aivan hirveä haloo...Näitä kaikkitietäviä ja kaiken osaavia superstaroja tosin löytyy varmasti vähän joka organisaatiosta, mutta en jaksa uskoa että uudessa tiimissä olisi ainakaan mitään näin voimakkaasti räiskähtelevää. Uusien intialaisten nörttikollegojeni d-d-d-d aksenttinen juttelu on todellista sulomusiikkia korville tuohon aikaisempaan tilanteeseen verrattuna.

Kuherruskuukausi uusissa hommissa on vasta alussa, mutta hyvältä siis vaikuttaa. Nyt aluksi sitä on tietysti vähän pihalla kaikesta kun on niin paljon uutta opittavaa eikä pysty vielä varsinaisesti uusien kollegojen työkuormaa helpottamaan, mutta kyllä tämä tästä. Nyt on virtaa tarttua uusiin asioihin ja toivottavasti pian tulla taas tuottavaksi työntekijäksi.

Täällä muuten alkoi telkkarista tänään uudestisyntyneenä todellinen realitysarjojen esiäiti American Gladiators. Gladiaattorithan tuli Suomessakin kultaisella 90-luvulla ja muistan kuinka opiskelijakämpillä tuota ohjelmaa tuijotettiin luvattomasta tv:stä naama ruudussa kiinni ja jännittettiin kuka kilpailijoista saa pistettyä kampoihin pelätyille gladiaattoreille. Uudessa versiossa homma toimii periaattessa ihan samalla tavalla kuin vanhoina hyvinä aikoina. Ohjelmassa on kerrallaan 2 nais- ja 2 mieskilpailijaa jotka sitten kilpailevat erilaisia taitoja vaativissa tehtävissä gladiaattoreita vastaan. Lopussa on monipuolisesti fyysistä kuntoa tai taitoa vaativa temppurata ja eniten pisteitä saanut nainen ja mies pääsevät jatkoon. Tästä taisi tulla uudelleen suosikkisarja.