Vietimme Hawaijin saarella eli Big Islandilla jouluviikon, josta ihan pian tulee kuluneeksi pari kuukautta. On vihdoin aika laittaa muutama kuva ja pieni tarina tänne blogiin. Hawaijin reissu oli ollut meillä mielessä jo kauemman aikaa, pitäisihän siellä päästä käymään nyt kun olemme näinkin "lähellä". Suomesta tai melkein mistä tahansa muualtakin (paitsi ehkä Japanista) sinne olisi vähän turhan pitkä matka, sijaitsevathan nuo saaret Suomesta katsottuna ja aikavyöhykkeellisestikin tasan toisella puolella palloa. Toisaalta Hawaiji on niitä paikkoja, joka tosimatkaajan on koettava ainakin kerran elämässä, joten eikun menoksi. Ilmasto on varsin tasainen ja miellyttävä ympäri vuoden, joten näin talvisaikaan viluisesta Texasista oli mukava matkustaa johonkin lämpimään... Ihan kuin täällä ei lämmintä riittäisi ihan tarpeeksi keväällä, kesällä ja syksyllä.

Kartta

Mietimme yhtenä vaihtoehtona Hawaijin risteilyä, jolloin olisimme päässeet mukavasti käymään useammalle kuin yhdelle saarelle ja varmasti nähneet parhaat palat kustakin saaresta. Mutta toisaalta taas nuo risteilyt olivat aika kalliita ja kokemuksesta tiesimme, että matkan hinta vähintäänkin tuplaantuisi retkien ja muiden lisäkulujen kanssa. Ison saaren valitsimme juurikin sen koon ja aktiviteettitarjonnan vuoksi; siellä riittäisi varmasti katsottavaa ja ihmeteltävää viikoksi ja toisaalta siellä olisi muutamia meitä kiinnostavia juttuja, joita muilta saarilta ei löydy, kuten aktiivisia tulivuoria ja lumihuippuinen Mauna Kea -vuori astrologiakeskuksineen. Isolla saarella päätimme majoittua saaren aurinkoisemmalle länsipuolen rannalle Kailua-Konaan, jonne suurin osa turisteista tällä saarella tulee. Eikä tuo ole mikään ihmekään, jos nimittäin vilkaisee säätilastoja: Kailua-Konan vuotuinen sademäärä on 15 tuumaa, kun taas saaren itärannikolla ja Hawaijin osavaltion pääkaupungissa Hilossa sataa vuosittain 150 tuumaa. Ero on niinkin pienellä alueella aika radikaali, kun ottaa huomioon että saari on suurinpiirtein Helsinki-Tampere-Turku -kolmion kokoinen läntti maata.

Lensimme Konaan Los Angelesin kautta. Ensin siis Dallasista Losiin reilu 3 tuntia, sitten seuraava lento pimeän Tyynen valtameren halki 5 ja puoli tuntia. Eivät siis sijaitse ihan nurkan takana mistään katsottuna vaan kirjaimellisesti keskellä ei mitään. Perille saavuttuamme hyppäsimme vuokraamaamme uljaan punaiseen Mustangiin, jolla ajelimme viitisentoista mailin päähän majapaikkaamme Kona Coast Resortiin, yksityiseltä vuokraamaamme täysvarusteltuun asuntoon. Saapuessamme oli jo varsin myöhä, joten ympärillä oli pikkopimeää ja koko paikan kauneus avautui meille vasta seuraavana aamuna.

Ensimmäisen päivän käytimmekin ajelemalla edestakaisin lähiseudun pikkuteitä ja poikkesimme mm. maistamassa paikallisen kahviplantaasin ja -paahtimon tuotteita. Saarellahan on useita pieniä kahvitiloja, ja Kona -kahvia viedään käsittääkseni ihan jokapuolelle maailmaa eräänlaisena gourmet -kahvina. Etsimme myös oman lähikauppamme, josta saimme ostettua evästä omaan keittiöömme sekä tietysti pari pulloa viiniä omalta parvekkeeltamme tapahtuvaan ensimmäisen illan auringonlaskun seuraamiseen, joka olikin varsin koukuttava näytelmä. Olen joskus aikaisemminkin ihmetellyt mistä mahtaa johtua auringonlaskujen erityinen kauneus silloin kun ollaan jollain lailla "maailman laidalla"?

Toisena päivänä päätimme olla jo vähän reippaampia ja ajella kohti saaren eteläkärkeä. Tuo paikka on samalla koko liittovaltion eteläisin kohta, sillä saarethan ovat reilusti manner-Jenkkilää ja Floridaakin etelämpänä kartalla. Matkalla näimme välillä rehevän vihreyden vaihtuvan yllättäen laava-aavikoiksi, Mauna Loa tulivuoresta purkautunutta laavaa joskus viisikymmentäluvulla. Nuo karunnäköiset laavakentät näyttivät lähinnä jätemaalta, joten on vaikea kuvitella että tämä onkin itse asiassa hyvin nuorta maaperää, jota kasvillisuus ei vaan vielä ole päässyt valtaamaan. Hawaijin saarihan on saariryhmän nuorin saari, jossa aktiviiset tulivuoret purkautuvat edelleen lähes päivittäin ja uutta maata syntyy koko ajan. Nimenomaan Mauna Loa ja Kilauea ovat niitä edelleen aktiivisia tulivuoria, muut saaren pohjois- ja länsiosan tulivuoret ovat jo sammuneet tai vähintäänkin olleet nukuksissa useita satoja vuosia.

Saaren suojaisan länsiosan jälkeen eteläkärjessä voimakas tuuli ja tyrskyt tuntuivat varsin pelottavilta. Vuokra-autofirman kartassa jopa kiellettiin ajamasta loppuun asti eteläkärkeen vievää tietä, liekö sitten tien melko huonon kunnon vai minkä vuoksi, mutta emme luonnollisestikaan olleet paikan ainoat turistit. Pitäähän nämä reunapaikat päästä näkemään ja ikuistamaan itsensä valokuvaan kyseinen paikka taustanaan.

Eteläkärjen läheltä lähtee myös kävelyreitti kuuluisalle vihreälle hiekkarannalle, joka oli myös niiden "must see" paikkojen listalla. Huolimatta myrskyisästä tuulesta, lentävästä hiekasta ja meriveden pärskeistä päätimme laittaa Mustangin parkkiin ja lähteä patikoimaan reilu kolmisen mailia rantadyynejä ja kivikkoa pitkin tuolle rannalle. Matkan pituus vähän yllätti vaikka periaattessa tiesimme että kävelymatkaa on lähes tunnin verran yhteen suuntaan. Mutta toisaalta oli se sitten sen arvoistakin nähdä tuo aika ainutlaatuinen paikka ja hiekka tosiaan on aika vihreää, vaikkakin enemmän oliivinsävyistä:

Paikalle olisi toki voinut ajella myös kunnon nelivetomaasturilla, ja monet olivatkin sen tehneet patikoimisen sijaan. Vuosien varrella rantadyyneille on muodostunut epävirallinen, kylläkin erittäin huonokuntoinen, tie perille asti. Uimassa käytyämme ja lepäiltyämme patikoimme reippaasti takaisin hiukset, korvat ja vaatteet täynnä suolaa ja hiekkaa. Ajelimme väsyneinä takaisin kämpille tuijottamaan auringonlaskua parvekkeltamme, oli se vaan niin hienoa katseltavaa.

Seuraava päivä olikin jouluaatto, jolloin olisimme halunneet nähdä ja kokea lunta ja pakkasta. Periaatteessa se olisi ollut mahdollista järjestetyllä retkellä Mauna Kean (4205 m) huipulle, jossa tosiaan näin talvisaikaan on ihan oikeaa lunta. Emme tietenkään olleet niin kaukoviisaita, että olisimme älynneet varata tuon retken jo hyvissä ajoin ennen matkaamme ja pettymykseksemme jouduimme toteamaan että kaikki retkipaikat olivat loppuunmyytyjä tammikuun alkupäiviin asti. Ja vuoren huipulle ei tietenkään olisi mitään asiaa ominpäin ilman kunnon nelivetoautoa. Liikennettä huipulle rajoitetaan jo siellä sijaitsevien kansainvälisten avaruustutkimusteleskooppien ja havaintoasemien takia. Liikenteen ja turistien nostattama pöly halutaan arvatenkin minimoida herkkien laitteiden tieltä. Niinpä tyydyimme ajelemaan Mauna Kean turistitoimistolle, joka on noin puolivälissä huipulle nousevaa tietä, ja johon yleinen tie päättyy. Jo tuossa korkeudessa pääsimme räntäsateeseen, eli Konan +26 astetta vaihtuivat pariin-kolmeen lämpöasteeseen. No tulihan siitäkin jo melkein aito joulufiilis. Vaidoimme päällemme nerokkaasti mukaan pakkaamamme kevyet toppatakit, jotka tosiaan tuolla eivät olleet yhtään liikaa ja ihmettelimme paikkaa hetken aikaa ennenkuin lähdimme laskeutumaan takaisin kohti Konaa. Tuona päivänä emme saaneet paikalta oikein edes maisemakuvia, sen verran harmaa ja pilvinen keli tuolla vuorenrinteillä oli. Konassakin oli pilvistä, mutta reilu parikymppiä lämpimämpää.

Joulua juhlistimme parvekkellamme tonttulakit päässä nautituilla viinilasillisilla sekä myöhemmin illalla lähiostarimme laadukkaassa japanilaishenkisessä ravintolassa. Ruoka oli yleisestikin aika mielettömän hyvää lähes kaikissa paikoissa, joissa kävimme ja lähikaupasta ostamamme ananakset aivan taivaallisen makeita ja ihania. Ei varmaan mikään yllätys. Lähiostarin Thai-ravintolan ananascurrysta tuli kertaheitolla lempiruoka, minkäköhän takia?

Joulupäivänä päätimme lähteä ajelemaan aamulla jo hyvissä ajoin kohti Volcanoes -kansallispuistoa, jotta meillä olisi koko päivä aikaa tutkiskella paikkoja siellä ja mahdollisesti jopa vaellella puiston polkuja pitkin. Jälleen kerran Konan lämmin ja aurinkoinen aamu teki meille tepposet: pukeuduimme ihan liian kevyesti ottaen huomioon, että suurin osa tuosta kansallispuistosta on noin kilometrin korkeudella merestä, jossa ilma on jo huomattavasti viileampää ja sen lisäksi paikka on saaren sateisella puolella. Niinpä t-paita ja shortsi varustuksinemme emme pahemmin lähteneet mihinkään vaeltelemaan vaan ajelimme tiukasti katto alhaalla lämmityslaitteet huutaen pitkin puiston teitä ja teimme vain pikavisiittejä merkityille nähtävyyspaikoille. Daijulaturistit matkailee jälleen... Näinkin tosin saimme puistovisiitistä ihan mielenkiintoisen ja näimme mielestämme tärkeimmät. Onhan tämäkin kuitenkin jenkkilää ja suunniteltu autollaliikkujille. Päivän mittaan keli kuitenkin onneksi kirkastui ja lämpeni hieman. Myös maasta hohkaava vulkaaninen lämpö varmaankin lämmitti ilmaa, joten emme joutuneet tärisemään kylmästä koko päivää...

Yksi niista kymmenistä kraatereista, joita tuon puiston alueella pääsee hämmästelemään

Mereen loppuvan laavan valuma-alueen päässä on tämä jännä Sea Arch

Kotimatkalla poikkesimme vielä tutkailemaan päivän hiekkarantabongausta, joka tällä kertaa oli väriltään pikimusta. Nyt ei myöskään tarvinnut kävellä kilometrejä vaan perille pääsi mukavasti autolla. Paikka on Hawaijin merikilpikonnien suosiossa, koska musta hiekka on niiden mielestä mukavan lämmintä ;-) Näitä mustia rantoja on muuten saarella useampikin, mutta tämä lähellä Naalehua sijaitseva ranta taisi olla niistä isoin ja helppopääsyisin.

Tapaninpäivänä päätimme ottaa välipäivän autoilusta ja antaa jonkun muun kuskata meitä veneellä. Varasimme snorkkelointi- ja merimaisemien katseluretken Hula Kai -aluksella. Viiden tunnin reissulla oli luvassa delfiinien ja valaiden bongausta, saaren maisemien katselua mereltä käsin sekä tietenkin snorkkelointia (tai sukellusta) parissakin eri poukamassa. Tätäkin kokemusta varten olimme varautuneet jo etukäteen hankkimalla kameraamme sopivan vesitiiviin kotelon, jotta saisimme kivoja kala- ja korallikuvia. Tuon kotelon hinnalla olisi tosin saanut varmaan kymmenen kertakäyttöistä vesitiivistä kameraa, mutta eipä silloin koteloa hankkiessa tullut mieleen että sellaisiakin on tosiaan olemassa.

Merenneito vai merihirviö?

Korallia ja akvaariokala

Fakta jota et ehkä tiennyt Hawaijista: Tässä on nimittäin pieni pala Isoa-Britanniaa. Kapteeni Cookin muistoksi pystytetyn monumentin ympärillä oleva maa tosiaankin kuuluu briteille sekä lukuisille paikalla vieraileville snorklaajille, uimareille ja melojille. Mr Cook nousi täällä maihin tammikuussa 1779.

Merellä vietetyn leppoisan päivän jälkeen jaksoimme jatkaa jälleen saaren tutkimista autoillen. Seuraavan päivän ohjelmassa olikin pääkaupunki Hilo ja ajoreittinä tällä kertaa saaren pohjoisrantaa seuraava tie, jota emme aikaisemmin olleet vielä ehtineet ajella. Kyseinen päivä sattui myös olemaan ensimmäinen ja ainut päivä lomamme aikana kun Mauna Kea lumihuippuineen ei ollut pilvien peitossa joten sain napattua jonkunlaisen kuvan tästä avaruustutkijoiden pyhätöstä. Tämä vuori on maailman parhaita avaruustutkimuksen paikkoja, sillä täällä keskellä valtamerta turha valaistus ja ilmansaasteet ovat lähes olemattomat. Lisäksi vuoren laella on vain minimaalisen vähän vesihöyryä sekä ilman ollessa muutenkin ohutta jo tuossa reilussa neljässä kilometrissä olosuhteet avaruuden tarkkailuun ovat todellakin ihanteelliset. Monet huippututkijat asustelevatkin lähellä vuoren lakea olevassa kommuunissa ja paiskivat yövuoroa havaintoasemillaan.

Itse Hilon kaupungissa, yllättäen, satoi vähintäänkin joka viides minuutti. Saaren itäpuolella on muuten lukuisia upeita vesiputouksia ja eihän se mikään ihmekään ole, ainakaan vesi ei niistä kovin helpolla pääse loppumaan. Sanovat saaren sateista puolta myös "natural botanical gardeniksi". Pitää kyllä täysin paikkansa. Bongasimme mm. Rainbow falls -putouksen Hilossa.

Itse kaupunki näytti sitten ihan oikealta kaupungilta toisin kuin länsirannikon Kona. Pieni ja ihan idyllisenkin näköinen paikka, asukkaita nelisenkymmentätuhatta. Matala keskusta kohoaa kukkukan rinnettä pitkin ylöspäin. Rakennukset ovat suurimmaksi osaksi puisia. Tännekin on viime vuosisadalla täräyttänyt parikin tuhoisaa tsunamia, jotka ovat pistäneet kaupunkia hieman uusiksi.

Kävimme myös pikavisiitillä Imiloa Astronomy Centerissä tutkailemassa avaruustieteellistä läppää sekä varsin mielenkiintoisessa planetaarioesityksessä.

Leveyssuunnassa ylivoimaisesti mahtavin puu mitä olen koskaan nähnyt - mikähän puu lienee? Vieressä oleva auto ja normaalikokoinen puu antavat hieman perspektiiviä. Kuva Hilon "rantabulevardilta" kaatosateessa auton ikkunasta ;-)

Viimeisenä varsinaisena lomapäivänä kävimmekin sitten siellä merihevosfarmilla, josta tuli jo mainittua tuossa ystävänpäiväpostauksessa. Paikka taitaa olla maailmassa ainutlaatuinen, toista merihevosiin erikoistunutta farmia tuskin on olemassa. Vierailun kohokohta oli merihevosen piteleminen, näin somasti minäkin sain sormieni ympärille yhden niistä pikku merihummista.

Merihevosten lisäksi kävimme katsastamassa vaihteeksi ihan normaalin hiekanvärisen rannan. Hapuna beach Konan lentokentän pohjoispuolella on Big Islandin parhaimpia uima- ja surffipaikkoja.

Hawaijin kieli on muuten myös aika mielenkiintoinen juttu ja jälleen kerran ehkä yllättäenkin suomalaisille erittäin helppo lausua: lausutaan suunnilleen niinkuin kirjoitetaankin. Kielessä ei pahemmin kirjaimien määrällä brassailla sillä vokaaleita on peräti viisi (a, e, i, o, u) ja konsonanttejakin vain seitsemän (h, k, l, m, n, p, w) sekä sen lisäksi ' merkki, joka tosin jäi meikäläiselle vähän pimentoon miten se lausutaan. Noista kirjaimista sitten vaan sanoja keksimään ja olet melko varmasti keksinyt jonkun hawaijin kielisen sanan. Hula hula.

Viimeisenäkin päivänä meillä oli vielä runsaasti aikaa käytettävissä, koska paluulento lähti vasta iltamyöhällä, mutta toisaalta majapaikasta oli luovuttava jo aamupäivän aikana. Niinpä päätimmekin ottaa viimeiset hetket saarella mahdollisimman rennosti ja tappaa aikaa ensin resortin uima-altaalla niin kauan kuin aurinkoista aikaa riittää ja sen jälkeen siirtyä illalliselle ja edelleen lentokentälle hengailemaan ja odottelemaan paluuta samaa reittiä pitkin kotiin.

Majapaikkamme allasalue merinäköalalla

Kailua-Konan lentokenttä on varmasti eksoottisin kenttä, jolla on tullut ikinä käytyä. Kentällä ei pahemmin mitään sisätiloja ole, vaan check-in, turvatarkastus, lastausportit ja odotusalueet ovat ihan taivasalla. Toki katoksia löytyy ja tietenkin ne pari kauppaa ja kioski, jotka kentällä ovat, on sijoitettu sisätiloihin. Alue on aidattu ja renustettu erillisillä rakennuksilla, mutta mitään yhtenäistä hallirakennelmaa ei ole. Keskellä kentän yleisötiloja liehuu muutama palmu tuulessa ja kattona on tähtitaivas. Jotenkin ihan uskomatonta kun miettii miten skitsoja nämä kaikki lentämiseen liittyvät turvajärjestelyt nykyään ovat.

Konan lentokentän odotusaluetta ja viitat porteille. Pimeässä (todellakin) oli hieman hankala saada hyvää kuvaa, josta saisi käsityksen tästä varsin erikoisesta lentokentästä. Netistäkään ei edes pienen etsimisen jälkeen löytynyt kuin pari kuvaa.

Isolla saarella tosiaan riitti katsottavaa, meilläkin vuokrapollemme mittariin tuli viikon aikana peräti 960 mailia, siis lähemmäs 1600 kilometriä. Ja paljon jäi vielä näkemättäkin, saaren pohjoisosaa ei tullut tutkittua oikeastaan ollenkaan. Hawaiji todellakin on sellainen paikka, johon kannattaa yrittää päästä ainakin kerran elämässä. Maanpäällinen paratiisi.