Terveisiä lauantai-iltapäivan koomasta. Otsikko kertookin päällimmäiset tunteeni tällä hetkellä; sisällä kuohuu vaikka olen yrittänyt rauhoitella itseäni parhaani mukaan koko päivän. Muiden blogeja lueskellessani huomasin että tätä on liikkeellä muuallakin, se lohduttaa vähäsen. Voimia teille muille v**uksen kanssa painiskeleville, tässä tulee oma korteni kekoon.

Pettymykseni sai alkunsa eilen illalla. Se softaprojekti, jossa olen siis ollut mukana ihan sen alusta asti eli viime vuoden elokuusta lähtien, on nyt ihan viittä vaille valmis. Ensi viikolla tapahtuvat viimeiset ratkaisevat siirrot ja sitten lähes kaikki tehtävissä oleva on tehty. Sitten asiat lähtevät toivottavasti rullaamaan omalla painollaan. Nämä ratkaisun hetket projektissamme eivät tapahdu täällä meidän toimistolla vaan projektin kohdemaissa ja lähes koko projektitiimimme ydinryhmä matkustaa noihin maihin paikan päälle tekemään viimeiset jutut yhdessä. Niin, lähes koko projektitiimi, lukuunottamatta minua. Jostain kumman syystä projektimanagerimme eivät nähneet tarpeelliseksi minun mukanaoloani noissa ratkaisun hetkissä. Voi jmlt, prkl, v**U!! Tässä on tosiaankin niska limassa tehty pitkää päivää viimeisen reilun vuoden tähdäten kohti vain tätä yhtä päämäärää ja takapuolen lihaksia säästelemättä matkustettu, laiminlyöty muita töitä ja järjestelty omia ja muiden lomia projektin aikataulun mukaisesti sopiviksi... ja tässä tulee sitten loppuhuipennus tälle kaikelle. Minun ponnisteluni ja panokseni tähän juttuun eivät yhtäkkiä merkitsekään mitään! Tätä suloista babya on väännetty innolla ja uskomattomalla motivaatiolla ja nyt kun vihdoin on suuri hetki ja synnytyksen aika niin en saakaan olla mukana, minut heitetään sivuun koko hommasta ihan noin vain! Ensi viikolla olen toimistollamme ainut tämän projektin porukasta ja saan iloita kaikesta saavutetusta ihan ylhäisessä yksinäisyydessä itsekseni. Kerrassaan mahtavaa! Vähän niinkuin kaverisi olisivat unohtaneet kutsua sinut omiin synttärijuhliisi ja juhlisit niitä kotona yksin sillä välin kun kaverisi pitävät hauskaa kustannuksellasi jossain illanviettopaikassa.

Kaiken lisäksi projektin päättymisen kunniaksi pidetään juhlat, joihin minua ei luonnollisestikaan ole kutsuttu koska en ole paikalla. Juhliin sen sijaan on kutsuttu paljon sellaisiakin, joilla ei ole projektin kanssa ollut mitään tekemistä ja myös ne onnettomat, jotka on vedetty vastentahtoisesti kesken kaiken mukaan tähän härdelliin. Toivottavasti heille kaikille on tarjolla paljon värikkäitä ja maistuvia drinkkejä talon laskuun, juhlikaa ja pitäkää siellä sitten hauskaa minukin puolestani!! Kyllä, minulla on herne nenässä tästä nyt pahemman kerran, mutta tämä purkautuminen toivottavasti helpottaa tilannetta pian. Työmotivaation löytyminen ensi viikolla saattaa kyllä olla aika haasteellista.

Tämänhetkinen koomatilani puolestaan johtuu siitä, että tuosta edellämainitusta sisuuntuneena päädyin eilen ensin kuntosalille spinning-tunnille polkemaan apinanraivolla kuvitteellisia Himalajan rinteitä ja sitten vielä illalla ystävieni seurassa paikalliseen nauttimaan muutaman lasillisen virvokkeita. Sen jälkeinen olotila yhdistettynä tähän suunnattomaan pettymyksen täyteiseen tunnetilaan on omiaan aiheuttamaan lähes kokovartalokipsiin verrattavan turtumuksen ja henkisen kyvyttömyyden järkevään ajatteluun.

Toinenkin ruikutuksen aihe minulla on, kerrotaan se nyt tässä samalla kun pääsin vauhtiin. Pari päivää sitten posti kiikutti postilaatikkoomme ihanan hempeän hää- ja kastekutsun ystäviltämme Suomessa. Häät ja kastetilaisuus pidetään lokakuun puolivälissä Helsingissä ja arvatkaapa vaan pääsemmekö tälläkään kertaa mukaan. Oikein, ei mitään toivoa päästä lähtemään. Ensinnäkin itselläni on tämä pahuksen kiittämätön projekti vielä päällä silloin eikä edes muutaman päivän lomaa voi juuri nyt tässä kohtaa ajatellakaan. Miehelläni matka olisi ehkä jotenkin järjesteltävissä, mutta hänen innostuksensa matkustaa pitkä matka jetlageineen juuri nyt on kaikkea muuta kuin ensimmäisenä toivelistalla, työnantajamme on pitänyt hänetkin viime aikoina tienpäällä enemmän kuin tarpeeksi. Ulkomailla asumisessa on paljon positiivisia puolia, mutta niistä negatiivisista asioista tämä on ehkäpä yksi niistä kaikkein vaikeimmista, varsinkin kun välimatka sinne koti-Suomeen on niin pitkä. Viimeisen parin vuoden aikana olen joutunut jäämään paitsi ainakin neljästä hääjuhlasta ja tukusta muita suku- ja ystäväjuhlia, ja jokainen poisjääminen suututtaa ihan armottomasti, uskokaa pois. Haluaisin niin kovasti olla siellä paikalla teidän tärkeissä tapahtumissa, mutta kun se nyt ei vaan yksinkertaisesti aina onnistu :-(

Hei, on mulla sentään jotain mukavaakin kerrottavaa. Rakas mieheni käytti suhdeverkostoaan hyväkseen ja hommasi minulle ihka uuden kännykän, olen tuohon uuteen leluun aivan suunnattoman ihastunut, se on Nokian malli 6126, sellainen läppäpuhelin. Vanhaan verrattuna ainoa huono juttu on tekstiviestien kirjoituksen yksisormitekniikan uudelleen harjoittelu, vanhassa kun oli kokonainen näppis. Hauskaa oli myös musiikkikirjaston selailu ja uusien soittoäänien valinta, nyt pystyn lataamaan kokonaisia biisejä tuohon laitteeseen ja kuuntelemaankin niitä, äänentoisto tuossa puhelimessa on yllättävän hyvä.

Kiitos kun jaksoitte lukea kurjuudestani, tämä helpotti kummasti.

PS. Kesä ei sitten millään meinaa päästää otettaan täällä, nyt viikonlopuksi on luvattu 36 asteen helteitä, minä kun ehdin jo iloitsemaan viilenneistä keleistä ja kävin pari päivää sitten jopa pyöräilemässä lenkin sopivan syksyisessä kelissä. Nyt pitää taas linnoittautua tänne ilmastoituihin tiloihin ;-(