Kevätväsymys ja muutama muu hankala juttu vei mehut melkein kolmen kuukauden aikana, enkä siis onnistunut saamaan riviäkään tänne blogiin, vaikka kerrottavaakin olisi ollut. Alkukevään aikana opiskelin intensiivisesti uusia töitäni, tein aika pitkiä päiviä. Kävin parilla kurssilla oppimassa uutta ja sen lisäksi paiskin normaaleja hommia vielä iltaisin. Huhtikuun alussa kävin pikavisiitillä Suomessa, vietin viikon verran aikaa ikääntyvän äitini kanssa, jonka fyysinen ja henkinen kunto on viimeisten kuukausien aikana heikentynyt varsin paljon. Ajoitus olikin varsin hyvä, sillä vierailuani seuraavalla viikolla tapahtui romahdus huonompaan suuntaan, joka toisaalta oli odotettavissakin, mutta siltikin se on aina erittäin ikävä yllätys. Omaa huoltani läheisen hyvinvoinnista ei tietenkään helpota yhtään se, ettei voi olla läsnä ja lähellä auttamassa, silloin kun apua todella kaivattaisiin. Silti olen iloinen että sain olla paikalla silloin kun asiat vielä periaatteessa olivat hyvin. Toipumistakin on tähän mennessä jo tapahtunut, mutta hidastahan se ikäihmisellä on.

Muuten täällä on elelty päivä kerrallaan, juhlistettu vappua aitoon Suomi -tyyliin (tosin ilman vesisadetta ja mukavan lämpöisessä säässä), on seurattu ja fanitettu sekä MM että NHL play off jääkiekkoa ihan urakalla. On kirottu termiittejä, jotka löysivät tiensä meidän taloon TAAS uudelleen. Viime keväänähän meillä oli aika laajamittainen myrkytysoperaatio, ja luulimme jo päässeemme näistä pikku vihulaisista eroon. Vaan eiköhän sieltä samoista kolosista pyrähtänyt niitä uusi satsi ihmeteltäväksemme. Onneksi myrkytysfirman takuu oli kuitenkin vielä voimassa ja sieltä tultiin kiireesti pumppaamaan lisää myrkkyä talon alle. Joko tämä taistelu olisi vihdoin voitettu vai onko uusi erä odottamassa jälleen ensi keväänä?

Meidän oma Dallas Stars lätkäjengi menestyi hyvin tämän kevään pudotuspeleissä ja kävimmekin miehen kanssa jännäämässä useammassa ottelussa paikan päällä. Sen lisäksi oli sitten MM jääkiekko, jota tottakai oli pakko seurata myös. Vaikka kisat olivatkin naapurissa niin siltikään yksikään tv-kanava ei näyttänyt niitä edes jälkilähetyksinä. Kiinnostusta varmasti olisi ollut, mutta minkäs teet jos ei kisat näy. Netistä mekin niitä katseltiin surkeasta postimerkin kokoisesta videokuvasta.

Toukokuun viimeisenä viikonloppuna lähdin itsekseni reissuun. Mies oli työmatkoilla lähes koko toukokuun, joten päätin omaksi piristyksekseni myös tehdä pitkän viikonloppureissun. Omalla kohdallani työmatkojen suhteen on käynyt totaalinen väistöliike, kaikki suunnitteilla olleet reissut ovat syystä tai toisesta peruuntuneet. Niinpä siis päätin käyttää hyväkseni yhden niistä harvoista "pitkistä" viikonlopuista, joita täällä on, eli toukokuun lopun Memorial Day vapaan. Tosin lähdin reissuun jo keskiviikkoiltapäivänä, olin ottanut vapaaksi myös torstain ja perjantain. Dublinissa jo 11 vuotta asunut ystäväni oli pyydellyt kylään uuden asunnon "tupareihin" viime vuoden lopulta lähtien ja nyt päätin sitten lähteä ex tempore viikon varoitusajalla reissuun. Ehtihän viime vierailustani Dublinissa kuluakin jo yli 6 vuotta.

Menomatka meinasi tosin tyssätä jo Bostonissa, jonne saavuin myöhästyneellä lennolla missaten täpärästi alkuperäisen jatkoyhteyden. Onnekseni seuraava lento oli lähdössä puolta tuntia myöhemmin, ja tuolle lennolle ehdinkin nipin napin juostuani hiki päässä kentän halki niin lujaa kuin vain reppu selässä kykenin... Lento teki välilaskun Shannonissa Irlannin länsirannikolla, jossa oli koneen vaihto, ja jossain kohtaa kaikkea tätä sekoilua matkalaukkuni ei enää pysynyt matkassa, vaan jäi teille tietymättömille kokonaiseksi kolmeksi päiväksi. Onhan nuo tavarat hukkuneet usein ennenkin lukuisilla reissuilla, mutta ensimmäistä kertaa olivat kateissa noin kauan. Ja kieltämättä on aika orpo olo, jos joutuu elämään ilman omia tuttuja hygieniatuotteita monta päivää ja ainoat vaatteet ovat ne reissun aikana oksettaviksi nuhjaantuneet rätit. Onneksi ystäväni on kanssani suht samankokoinen, joten sain vaatteita lainaksi ja kosmetiikkaakin sai hankittua lähikaupasta pakollisiin tarpeisiin. Alusasuostoksille oli tosin pakko lähteä, vaikka mielummin senkin ajan olisi käyttänyt muihin juttuihin ottaen huomioon sen vähäisen ajan jota perillä oli käytettävissä. Laukku tuli sitten vihdoin sunnuntaina -päivää ennen paluulentoa - ja oudointa kaikessa oli, että kukaan ei ennen tuota sunnuntaita tuntunut tietävän missä kadotuksessa laukkuni on menossa. Olin jo varautunut siihenkin että nyt se on hävinnyt lopullisesti ja ystävälleni hankitut tuliaiset eivät koskaan pääse perille asti.

Laukkuepisodia lukuunottamatta reissu vihreälle saarelle oli aivan loistava. Ystävänikin oli ottanut perjantain vapaaksi ja kävimme retkellä Dublinin pohjoispuolella olevassa Howthin kylässä. Upea paikka mereen työntyvällä niemellä. Perjantai ja lauantai-iltoina nautin täysin rinnoin pubeista ja yöelämästä, jollaisesta täällä meillä ei valitettavasti ole tietoakaan. Viime käytiin verrattuna Dublin on mielestäni kasvanut pikkukaupungista isoksi ja kansainväliseksi. Viime kerralla en muista nähneeni montaakaan aasialaista puhumattakaan mustista ihmisistä, nyt erilaisten ihmisten paljous oli ihan silmiinpistävä. Paljon vanhaa on revitty ja rakennettu tilalle uutta, kaupunkiin on tullut jopa ratikkalinja, jota ei viimeksi ollut.

Dublinin keskustassa Abbey Road

Näitä tuli juotua muutama - aitoa ja oikeaa sen olla pitää. Maistuu taivaalliselta näiden jenkkiläisten vesioluiden jälkeen.... Se tuonti-Guinness on valitettavasti myös irvikuva oikeasta tuotteesta, herkkä tekele selvästi kärsii kuljetuksesta

Howthin satama

Rivari Howthin kylässä - en ikinä lakkaa ihailemasta näitä värikkäitä taloja, ja kaikkia niitä erivärisiä ovia, joita taloissa on. Muuten niin harmaassa ja sateisessa kelissä yleensä kylpevä saari, mutta värejä siellä kyllä osataan käyttää

Liffey -joki Dublinin keskustassa

Nautin siis täysillä hyvästä seurasta, pubeista, oluesta ja jostain oudosta syystä myös jetlag -vapaasta viikonlopusta. Yleensä uuteen aikaan sopeutuminen paikassa kuin paikassa on hankalaa, vaikka aikaeroa olisi vaan pari tuntia. Nyt mitään vaikeuksia ei ollut saapumispäivää lukuunottamatta. Lieneekö syynä sitten uusi melatoniinivalmiste, jota keksin kokeilla tällä reissulla aikaerotuskaa helpottamaan (ja jonka älysin kaukoviisaasti pakata käsimatkatavaroihin). Pitää kokeilla samaa vielä tulevalla Suomen kesälomalla, ja jos homma toimii silloinkin niin uusi ihmelääke on todellakin löytynyt.

Maanantaina paluumatkalla Washigtonin kautta Dallasiin laukkuni hukkui -uskomatonta kyllä - jälleen!!! Jenkkilään tullessahan laukku pitää aina noutaa hihnalta ja viedä tullin läpi ennen kotimaan jatkolentoa. Siinä vaiheessa laukku oli vielä matkassa mukana, mutta jostain syystä se ei tuolle kotimaan lennolle koskaan ehtinyt. Eikä kyse ollut edes tiukasta vaihdosta tällä kertaa, sillä aikaa oli reilut pari tuntia. Mutta jos homma tökkii niin sitten se vaan tökkii. Kotiin mennessä sillä tosin ei ole niin kovasti väliksikään, löytyyhän kotoa kaikkea tarpeellista. Olin silti lievästi sanottuna aika v...uuntunut kun ei tuttua samsonitea näkynyt hihnalla. Olin aamulla huomannut että ne ainoat itselle ostetut tuliaiset olin sujuvasti unohtanut pubiin edellisenä iltana ja aamusella lähteissäni paikka oli luonnollisesti vielä säpissä eikä henkilökuntaa paikalla luovuttamassa niitä minulle. Laukku tuli sitten seuraavana päivänä kotiin, joten loppu hyvin. Ja ystäväni oli saanut unohtamani tuliaiset pubista illalla kotiin tullessaan. Joten nekin ovat tallessa seuraavaa kertaa varten... ja se seuraava kerta on toivottavasti pikemmin kuin 6 vuoden päästä.

Tämän kevään laskettelureissumme tylpistyi yhteen pitkään viikonloppuun vanhassa tutussa Steamboat Springsissä Coloradossa, jossa kävimme myös viime keväänä reissussa. Aikataulullisista syistä näyttää pahasti siltä, että emme taida ehtiä enää toistamiseen laskemaan tämän talven lumille. Mutta toisaalta eihän sitä koskaan tiedä.

Suurin syy Steamboatin uusintavierailulle oli siellä asuva tuttavaperheemme, joita halusimme kovasti nähdä vuoden tauon jälkeen, sekä tietenkin hyvät rinteet ja tämän talven loistava lumitilanne. Puuteria olisi hyvin suurella todennäköisyydellä tiedossa ja vielä kun saisi kelit kohdalleen niin olisimme tyytyväisiä. Helmikuun viimeisenä viikonloppuna hyppäsimme lennolle, joka vei meidän suoraan laskettelukeskuksen lähelle ja pääsimme jälleen nauttimaan tuttavaperheemme meille loistavasti järjestellystä majoituksesta lähellä laskettelurinteitä. Yksi pikku miinus tuossa majoituksessa tosin oli, nimittäin viereisen rakennustyömaan innokkaat duunarit aloittivat hommat jo hyvissä ajoin aamukuudelta mahdollisimman kovaäänisillä toiminnoilla, joita tietenkin innostuimme aamutuimaan kuuntelemaan.

Ensimmäisenä hiihtopäivänä hihkuimme miehen kanssa riemusta, sillä varovaiset toiveemme edes kohtuullisista keleistä (kunhan ei sada...) näytti käyvän toteen. Taivas oli hieman pilvessä mutta muuten näytti aurinkoiselta ja selkeältä. Ekana päivänä päästelimmekin jalkoja säästelemättä loppuun asti niin kauan kunnes hissit olivat auki. Sen jälkeen laskimme hyvin ansaituille After ski oluille rinnealueen alaosassa sijaitsevalle terassille. Koko päivän raitisilmamyrkytyksen, aurinkokylvyn ja hot tub -hengailun jälkeen kasvoja hieman kuumotti ja uni olisi kieltämättä maistunut jo aikaisessa vaiheessa. Vaan vielä menimme nautiskelemaan yhteiselle illalliselle paikallisten tuttujemme kanssa. Hyvän hiihdon, parin viinilasillisen ja sikeästi nukutun yön jälkeen eivät rakennustyömaan äänetkään paljoa enää haitanneet...

Toisena laskupäivänä perjantaina hyvä tuuri jatkui ja saimme nähdä ihan kokonaan sinistäkin taivasta. Intoa riitti jälleen viettää rinteessä "pilkkuun" asti. Suosikkirinteissä ei jalkoja säästelty. Vauhti ja sukset toimivat mallikkaasti. Ihanaa, ihanaa, tekee toimistorotillekin niin hyvää päästä vähän happea haukkaamaan välillä! Jälleen kaksi tyytyväisesti myhäilevää naamaa pääsi nautiskelemaan after oluensa jo tutuksi tulleella terassilla, jossa perjantain kunniaksi oli vauhdikkaampi menokin jo neljän aikaan iltapäivällä. Ihastelimme mm. paikallista naispuolista asiakasta, joka lisää juomia tilattuaan ei ollut ollenkaan varma kummalla kädellä vääntäisi nimmarin luottokorttilaskuunsa. Ihan niin hulvattomaan menoon emme itse kuitenkaan innostuneet vaan hot tubin ja illallisen jälkeen nukkumatti saapui noutamaan onnelliset laskijat aika nopeasti.

Viimeisenä laskupäivänä hyvä tuuri ei enää ollut myötä, sillä taivas veti pilveen ja alkoi hiljakseen pyryttää lunta. Näkyvyys rinteissä oli paikoittain todella onneton ja niinpä vaudit ja nautinto myös sen mukaiset. Toisaalta olimme saaneet jo pari hyvää päivää alle, joten viimeisen päivän menetykset eivät haitanneet ollenkaan. Laskimme kuitenkin lähes täyden laskupäivän ja saimme tuttavaperheenkin laskuseuraksemme vielä iltapäivällä. Viimeisten mutkamäkien jälkeen vietimmekin leppoisan iltapäivän ja illan hyvässä seurassa perinteisellä after ski -kaavalla, tällä kertaa tosin vetäydyimme huonoa keliä pakoon sisätiloihin.

Näin oli lyhyt mutta sitäkin tehokkaampi pieni hiihtolomamme paketissa ja sunnuntaiaamuna suuntasimme kimpsuinemme kohti läheistä lentokenttää, josta pääsimme jälleen näppärästi suoralla lennolla kotiin. Tällä kertaa emme valitettavasti ehtineet kokea Steamboatin oikeilla kuumilla lähteillä kylpemistä, joka oli viimeksi reissun ehdottomasti parasta antia. Lilluminen tähtitaivaan alla kuumassa luonnonlähteessä on vaan jotain mielettömän upeaa. Mutta varmaan sitten ensi kerralla pääsemme sinne taas sillä luultavasti palaamme tänne taas jossain vaiheessa moikkaamaan ihania ystäviämme. Kiitos vielä ystävät kun järjestitte meille niin mukavan viikonlopun!

Viime torstai oli jotenkin epätodellinen päivä. Töiden ja muiden arkirutiinien osalta kaikki meni jotakuinkin normaalisti, mutta säänhaltijat pitivät huolta tämänkertaisesta yllätyksestä. Täällä nimittäin satoi lunta jo toisen kerran viikon sisään, ja sitä lunta tuli paikoittain epätavallisen reilusti. Normaalistihan maaliskuulla alkaa olemaan jo mukavan lämmintä kevätauringon paisteessa ja yleensä päivällä päästään pariinkymmeneen lämpöasteeseen. Kuluneella viikolla ilmastonmuutos tai mikä lie on kuitenkin sekoittanut pakkaa pahemman kerran ja jyräyttänyt parikin epänormaalin kylmää rintamaa tästä ylitse.

Alkuviikosta ensimmäisestä "arctic blastistä" selvittiin säikähdyksellä eikä normaaliin panikointiin ollut aihetta. Tämä toinen torstaiksi osunut lumisade sen sijaan aiheutti tyypillisen hätävarjelun liioittelureaktion useimmissa paikallisissa, eli useimmat lähtivät aikaisin iltapäivällä kotiin ja pysyttelivät kotona myös perjantain. Useimmat koulut aukesivat perjantaina vasta myöhemmin aamupäivällä, jolloin huonon kelin aiheuttama liukasteluvaara oli jo kelin lämpenemisen takia poissa.

Torstai-illaksi oli sattumalta tiedossa suomalaisohjelmaa, nimittäin Friscon jalkapallostadionilla pelattiin ottelu Mexicon alle 23-vuotiaiden olympiajoukkueen ja näillä nurkilla leireilevän Suomen B-maajoukkueen välillä. Ottelua ei varsin viileästä ja arveluttavasta kelistä huolimatta siirretty, joten niinpä mekin lipun etukäteen lunastaneina päätimme rohkeasti vetää toppavaatteet niskaan ja lähteä ajelemaan tuota reilun puolentunnin matkaa Friscoon. Mehän ollaan hei Suomesta ja tiedetään nämä talviset kelit. Itse matka ei ollutkaan mikään ongelma, koska paikalliset talviautoiluun tottumattomat tosiaan ymmärsivät pysyä poissa liikenteestä ja tiet olivatkin normaaliin liikenteeseen verrattuna lähes tyhjät. Arvuuttelimme matkalla että mahtaakohan monikaan lähteä hytisemään kylmälle stadionille pikkupakkaseen ja veikkasimme yleisöä olevan korkeintaan muutamia satoja. Yllätys oli melkoinen kun stadionille saavuttuamme totesimme tuvan olevan täynnä etelänaapurin edustajia... ei ole siis tuulesta temmattua että mehikaanot olisivat jotenkin hullua jalkapallokansaa. Kuulimme monen ajaneen jopa toisista osavaltioista keliä uhmaten ihan vaan seuraamaan tätä peliä.

Suomalaisiakin oli meille varta vasten varatussa katsomossa noin viitisentoista. Olimme siis aika yksin vastustajan ehkä noin 5 tuhatta katsojaa vastaan... Lumipallojakin tuli jokunen niskaan. Stadion nimittäin todellakin oli kunnon lumikerroksen peitossa. Aivan käsittämättömän outoa olla Texasissa katsomassa jalkapalloa keskellä lumihankia pikkupakkasessa. Ja sitten vielä Suomen joukkue sattuu pelaamaan juuri silloin. Täällä kun ei vaan koskaan tapahdu mitään tällaista. Paitsi tuona omituisena torstaina.

Hyvin olivat saaneet itse kentän puhdistettua lumesta, mutta kuten kuvasta näkyy niin sitä lunta oli tosiaan tullut jonkun verran. Suomalaisilla ainakin oli kotoisa tunnelma. Itse matsi oli yllättäväkin tasaväkinen ja maaleja ei nähty kumpaakaan päätyyn. Lopputulos siis 0-0. Mehikolaisille lienee ollut jonkunlainen yllätys ettei heidän joukkue voittanutkaan 10-0 jonkun never heard Suomen joukkueen... Me olimme omiemme esitykseen sen sijaan varsin tyytyväisiä. Hienoa pojat!!

Vielä kotimatkallakin piti hieroa silmiä kun katseli lumisia puita auton ikkunasta, ollaanko me tosiaan maaliskuisessa Texasissa? Perjantaina aamupäivällä tosin tuo pieni säähäiriö oli jo normalisoitunut ja loputkin lumenrippeet olivat sulaneet pikkuhiljaa pientareita valtaavien voikukkien tieltä.

Vietimme Hawaijin saarella eli Big Islandilla jouluviikon, josta ihan pian tulee kuluneeksi pari kuukautta. On vihdoin aika laittaa muutama kuva ja pieni tarina tänne blogiin. Hawaijin reissu oli ollut meillä mielessä jo kauemman aikaa, pitäisihän siellä päästä käymään nyt kun olemme näinkin "lähellä". Suomesta tai melkein mistä tahansa muualtakin (paitsi ehkä Japanista) sinne olisi vähän turhan pitkä matka, sijaitsevathan nuo saaret Suomesta katsottuna ja aikavyöhykkeellisestikin tasan toisella puolella palloa. Toisaalta Hawaiji on niitä paikkoja, joka tosimatkaajan on koettava ainakin kerran elämässä, joten eikun menoksi. Ilmasto on varsin tasainen ja miellyttävä ympäri vuoden, joten näin talvisaikaan viluisesta Texasista oli mukava matkustaa johonkin lämpimään... Ihan kuin täällä ei lämmintä riittäisi ihan tarpeeksi keväällä, kesällä ja syksyllä.

Kartta

Mietimme yhtenä vaihtoehtona Hawaijin risteilyä, jolloin olisimme päässeet mukavasti käymään useammalle kuin yhdelle saarelle ja varmasti nähneet parhaat palat kustakin saaresta. Mutta toisaalta taas nuo risteilyt olivat aika kalliita ja kokemuksesta tiesimme, että matkan hinta vähintäänkin tuplaantuisi retkien ja muiden lisäkulujen kanssa. Ison saaren valitsimme juurikin sen koon ja aktiviteettitarjonnan vuoksi; siellä riittäisi varmasti katsottavaa ja ihmeteltävää viikoksi ja toisaalta siellä olisi muutamia meitä kiinnostavia juttuja, joita muilta saarilta ei löydy, kuten aktiivisia tulivuoria ja lumihuippuinen Mauna Kea -vuori astrologiakeskuksineen. Isolla saarella päätimme majoittua saaren aurinkoisemmalle länsipuolen rannalle Kailua-Konaan, jonne suurin osa turisteista tällä saarella tulee. Eikä tuo ole mikään ihmekään, jos nimittäin vilkaisee säätilastoja: Kailua-Konan vuotuinen sademäärä on 15 tuumaa, kun taas saaren itärannikolla ja Hawaijin osavaltion pääkaupungissa Hilossa sataa vuosittain 150 tuumaa. Ero on niinkin pienellä alueella aika radikaali, kun ottaa huomioon että saari on suurinpiirtein Helsinki-Tampere-Turku -kolmion kokoinen läntti maata.

Lensimme Konaan Los Angelesin kautta. Ensin siis Dallasista Losiin reilu 3 tuntia, sitten seuraava lento pimeän Tyynen valtameren halki 5 ja puoli tuntia. Eivät siis sijaitse ihan nurkan takana mistään katsottuna vaan kirjaimellisesti keskellä ei mitään. Perille saavuttuamme hyppäsimme vuokraamaamme uljaan punaiseen Mustangiin, jolla ajelimme viitisentoista mailin päähän majapaikkaamme Kona Coast Resortiin, yksityiseltä vuokraamaamme täysvarusteltuun asuntoon. Saapuessamme oli jo varsin myöhä, joten ympärillä oli pikkopimeää ja koko paikan kauneus avautui meille vasta seuraavana aamuna.

Ensimmäisen päivän käytimmekin ajelemalla edestakaisin lähiseudun pikkuteitä ja poikkesimme mm. maistamassa paikallisen kahviplantaasin ja -paahtimon tuotteita. Saarellahan on useita pieniä kahvitiloja, ja Kona -kahvia viedään käsittääkseni ihan jokapuolelle maailmaa eräänlaisena gourmet -kahvina. Etsimme myös oman lähikauppamme, josta saimme ostettua evästä omaan keittiöömme sekä tietysti pari pulloa viiniä omalta parvekkeeltamme tapahtuvaan ensimmäisen illan auringonlaskun seuraamiseen, joka olikin varsin koukuttava näytelmä. Olen joskus aikaisemminkin ihmetellyt mistä mahtaa johtua auringonlaskujen erityinen kauneus silloin kun ollaan jollain lailla "maailman laidalla"?

Toisena päivänä päätimme olla jo vähän reippaampia ja ajella kohti saaren eteläkärkeä. Tuo paikka on samalla koko liittovaltion eteläisin kohta, sillä saarethan ovat reilusti manner-Jenkkilää ja Floridaakin etelämpänä kartalla. Matkalla näimme välillä rehevän vihreyden vaihtuvan yllättäen laava-aavikoiksi, Mauna Loa tulivuoresta purkautunutta laavaa joskus viisikymmentäluvulla. Nuo karunnäköiset laavakentät näyttivät lähinnä jätemaalta, joten on vaikea kuvitella että tämä onkin itse asiassa hyvin nuorta maaperää, jota kasvillisuus ei vaan vielä ole päässyt valtaamaan. Hawaijin saarihan on saariryhmän nuorin saari, jossa aktiviiset tulivuoret purkautuvat edelleen lähes päivittäin ja uutta maata syntyy koko ajan. Nimenomaan Mauna Loa ja Kilauea ovat niitä edelleen aktiivisia tulivuoria, muut saaren pohjois- ja länsiosan tulivuoret ovat jo sammuneet tai vähintäänkin olleet nukuksissa useita satoja vuosia.

Saaren suojaisan länsiosan jälkeen eteläkärjessä voimakas tuuli ja tyrskyt tuntuivat varsin pelottavilta. Vuokra-autofirman kartassa jopa kiellettiin ajamasta loppuun asti eteläkärkeen vievää tietä, liekö sitten tien melko huonon kunnon vai minkä vuoksi, mutta emme luonnollisestikaan olleet paikan ainoat turistit. Pitäähän nämä reunapaikat päästä näkemään ja ikuistamaan itsensä valokuvaan kyseinen paikka taustanaan.

Eteläkärjen läheltä lähtee myös kävelyreitti kuuluisalle vihreälle hiekkarannalle, joka oli myös niiden "must see" paikkojen listalla. Huolimatta myrskyisästä tuulesta, lentävästä hiekasta ja meriveden pärskeistä päätimme laittaa Mustangin parkkiin ja lähteä patikoimaan reilu kolmisen mailia rantadyynejä ja kivikkoa pitkin tuolle rannalle. Matkan pituus vähän yllätti vaikka periaattessa tiesimme että kävelymatkaa on lähes tunnin verran yhteen suuntaan. Mutta toisaalta oli se sitten sen arvoistakin nähdä tuo aika ainutlaatuinen paikka ja hiekka tosiaan on aika vihreää, vaikkakin enemmän oliivinsävyistä:

Paikalle olisi toki voinut ajella myös kunnon nelivetomaasturilla, ja monet olivatkin sen tehneet patikoimisen sijaan. Vuosien varrella rantadyyneille on muodostunut epävirallinen, kylläkin erittäin huonokuntoinen, tie perille asti. Uimassa käytyämme ja lepäiltyämme patikoimme reippaasti takaisin hiukset, korvat ja vaatteet täynnä suolaa ja hiekkaa. Ajelimme väsyneinä takaisin kämpille tuijottamaan auringonlaskua parvekkeltamme, oli se vaan niin hienoa katseltavaa.

Seuraava päivä olikin jouluaatto, jolloin olisimme halunneet nähdä ja kokea lunta ja pakkasta. Periaatteessa se olisi ollut mahdollista järjestetyllä retkellä Mauna Kean (4205 m) huipulle, jossa tosiaan näin talvisaikaan on ihan oikeaa lunta. Emme tietenkään olleet niin kaukoviisaita, että olisimme älynneet varata tuon retken jo hyvissä ajoin ennen matkaamme ja pettymykseksemme jouduimme toteamaan että kaikki retkipaikat olivat loppuunmyytyjä tammikuun alkupäiviin asti. Ja vuoren huipulle ei tietenkään olisi mitään asiaa ominpäin ilman kunnon nelivetoautoa. Liikennettä huipulle rajoitetaan jo siellä sijaitsevien kansainvälisten avaruustutkimusteleskooppien ja havaintoasemien takia. Liikenteen ja turistien nostattama pöly halutaan arvatenkin minimoida herkkien laitteiden tieltä. Niinpä tyydyimme ajelemaan Mauna Kean turistitoimistolle, joka on noin puolivälissä huipulle nousevaa tietä, ja johon yleinen tie päättyy. Jo tuossa korkeudessa pääsimme räntäsateeseen, eli Konan +26 astetta vaihtuivat pariin-kolmeen lämpöasteeseen. No tulihan siitäkin jo melkein aito joulufiilis. Vaidoimme päällemme nerokkaasti mukaan pakkaamamme kevyet toppatakit, jotka tosiaan tuolla eivät olleet yhtään liikaa ja ihmettelimme paikkaa hetken aikaa ennenkuin lähdimme laskeutumaan takaisin kohti Konaa. Tuona päivänä emme saaneet paikalta oikein edes maisemakuvia, sen verran harmaa ja pilvinen keli tuolla vuorenrinteillä oli. Konassakin oli pilvistä, mutta reilu parikymppiä lämpimämpää.

Joulua juhlistimme parvekkellamme tonttulakit päässä nautituilla viinilasillisilla sekä myöhemmin illalla lähiostarimme laadukkaassa japanilaishenkisessä ravintolassa. Ruoka oli yleisestikin aika mielettömän hyvää lähes kaikissa paikoissa, joissa kävimme ja lähikaupasta ostamamme ananakset aivan taivaallisen makeita ja ihania. Ei varmaan mikään yllätys. Lähiostarin Thai-ravintolan ananascurrysta tuli kertaheitolla lempiruoka, minkäköhän takia?

Joulupäivänä päätimme lähteä ajelemaan aamulla jo hyvissä ajoin kohti Volcanoes -kansallispuistoa, jotta meillä olisi koko päivä aikaa tutkiskella paikkoja siellä ja mahdollisesti jopa vaellella puiston polkuja pitkin. Jälleen kerran Konan lämmin ja aurinkoinen aamu teki meille tepposet: pukeuduimme ihan liian kevyesti ottaen huomioon, että suurin osa tuosta kansallispuistosta on noin kilometrin korkeudella merestä, jossa ilma on jo huomattavasti viileampää ja sen lisäksi paikka on saaren sateisella puolella. Niinpä t-paita ja shortsi varustuksinemme emme pahemmin lähteneet mihinkään vaeltelemaan vaan ajelimme tiukasti katto alhaalla lämmityslaitteet huutaen pitkin puiston teitä ja teimme vain pikavisiittejä merkityille nähtävyyspaikoille. Daijulaturistit matkailee jälleen... Näinkin tosin saimme puistovisiitistä ihan mielenkiintoisen ja näimme mielestämme tärkeimmät. Onhan tämäkin kuitenkin jenkkilää ja suunniteltu autollaliikkujille. Päivän mittaan keli kuitenkin onneksi kirkastui ja lämpeni hieman. Myös maasta hohkaava vulkaaninen lämpö varmaankin lämmitti ilmaa, joten emme joutuneet tärisemään kylmästä koko päivää...

Yksi niista kymmenistä kraatereista, joita tuon puiston alueella pääsee hämmästelemään

Mereen loppuvan laavan valuma-alueen päässä on tämä jännä Sea Arch

Kotimatkalla poikkesimme vielä tutkailemaan päivän hiekkarantabongausta, joka tällä kertaa oli väriltään pikimusta. Nyt ei myöskään tarvinnut kävellä kilometrejä vaan perille pääsi mukavasti autolla. Paikka on Hawaijin merikilpikonnien suosiossa, koska musta hiekka on niiden mielestä mukavan lämmintä ;-) Näitä mustia rantoja on muuten saarella useampikin, mutta tämä lähellä Naalehua sijaitseva ranta taisi olla niistä isoin ja helppopääsyisin.

Tapaninpäivänä päätimme ottaa välipäivän autoilusta ja antaa jonkun muun kuskata meitä veneellä. Varasimme snorkkelointi- ja merimaisemien katseluretken Hula Kai -aluksella. Viiden tunnin reissulla oli luvassa delfiinien ja valaiden bongausta, saaren maisemien katselua mereltä käsin sekä tietenkin snorkkelointia (tai sukellusta) parissakin eri poukamassa. Tätäkin kokemusta varten olimme varautuneet jo etukäteen hankkimalla kameraamme sopivan vesitiiviin kotelon, jotta saisimme kivoja kala- ja korallikuvia. Tuon kotelon hinnalla olisi tosin saanut varmaan kymmenen kertakäyttöistä vesitiivistä kameraa, mutta eipä silloin koteloa hankkiessa tullut mieleen että sellaisiakin on tosiaan olemassa.

Merenneito vai merihirviö?

Korallia ja akvaariokala

Fakta jota et ehkä tiennyt Hawaijista: Tässä on nimittäin pieni pala Isoa-Britanniaa. Kapteeni Cookin muistoksi pystytetyn monumentin ympärillä oleva maa tosiaankin kuuluu briteille sekä lukuisille paikalla vieraileville snorklaajille, uimareille ja melojille. Mr Cook nousi täällä maihin tammikuussa 1779.

Merellä vietetyn leppoisan päivän jälkeen jaksoimme jatkaa jälleen saaren tutkimista autoillen. Seuraavan päivän ohjelmassa olikin pääkaupunki Hilo ja ajoreittinä tällä kertaa saaren pohjoisrantaa seuraava tie, jota emme aikaisemmin olleet vielä ehtineet ajella. Kyseinen päivä sattui myös olemaan ensimmäinen ja ainut päivä lomamme aikana kun Mauna Kea lumihuippuineen ei ollut pilvien peitossa joten sain napattua jonkunlaisen kuvan tästä avaruustutkijoiden pyhätöstä. Tämä vuori on maailman parhaita avaruustutkimuksen paikkoja, sillä täällä keskellä valtamerta turha valaistus ja ilmansaasteet ovat lähes olemattomat. Lisäksi vuoren laella on vain minimaalisen vähän vesihöyryä sekä ilman ollessa muutenkin ohutta jo tuossa reilussa neljässä kilometrissä olosuhteet avaruuden tarkkailuun ovat todellakin ihanteelliset. Monet huippututkijat asustelevatkin lähellä vuoren lakea olevassa kommuunissa ja paiskivat yövuoroa havaintoasemillaan.

Itse Hilon kaupungissa, yllättäen, satoi vähintäänkin joka viides minuutti. Saaren itäpuolella on muuten lukuisia upeita vesiputouksia ja eihän se mikään ihmekään ole, ainakaan vesi ei niistä kovin helpolla pääse loppumaan. Sanovat saaren sateista puolta myös "natural botanical gardeniksi". Pitää kyllä täysin paikkansa. Bongasimme mm. Rainbow falls -putouksen Hilossa.

Itse kaupunki näytti sitten ihan oikealta kaupungilta toisin kuin länsirannikon Kona. Pieni ja ihan idyllisenkin näköinen paikka, asukkaita nelisenkymmentätuhatta. Matala keskusta kohoaa kukkukan rinnettä pitkin ylöspäin. Rakennukset ovat suurimmaksi osaksi puisia. Tännekin on viime vuosisadalla täräyttänyt parikin tuhoisaa tsunamia, jotka ovat pistäneet kaupunkia hieman uusiksi.

Kävimme myös pikavisiitillä Imiloa Astronomy Centerissä tutkailemassa avaruustieteellistä läppää sekä varsin mielenkiintoisessa planetaarioesityksessä.

Leveyssuunnassa ylivoimaisesti mahtavin puu mitä olen koskaan nähnyt - mikähän puu lienee? Vieressä oleva auto ja normaalikokoinen puu antavat hieman perspektiiviä. Kuva Hilon "rantabulevardilta" kaatosateessa auton ikkunasta ;-)

Viimeisenä varsinaisena lomapäivänä kävimmekin sitten siellä merihevosfarmilla, josta tuli jo mainittua tuossa ystävänpäiväpostauksessa. Paikka taitaa olla maailmassa ainutlaatuinen, toista merihevosiin erikoistunutta farmia tuskin on olemassa. Vierailun kohokohta oli merihevosen piteleminen, näin somasti minäkin sain sormieni ympärille yhden niistä pikku merihummista.

Merihevosten lisäksi kävimme katsastamassa vaihteeksi ihan normaalin hiekanvärisen rannan. Hapuna beach Konan lentokentän pohjoispuolella on Big Islandin parhaimpia uima- ja surffipaikkoja.

Hawaijin kieli on muuten myös aika mielenkiintoinen juttu ja jälleen kerran ehkä yllättäenkin suomalaisille erittäin helppo lausua: lausutaan suunnilleen niinkuin kirjoitetaankin. Kielessä ei pahemmin kirjaimien määrällä brassailla sillä vokaaleita on peräti viisi (a, e, i, o, u) ja konsonanttejakin vain seitsemän (h, k, l, m, n, p, w) sekä sen lisäksi ' merkki, joka tosin jäi meikäläiselle vähän pimentoon miten se lausutaan. Noista kirjaimista sitten vaan sanoja keksimään ja olet melko varmasti keksinyt jonkun hawaijin kielisen sanan. Hula hula.

Viimeisenäkin päivänä meillä oli vielä runsaasti aikaa käytettävissä, koska paluulento lähti vasta iltamyöhällä, mutta toisaalta majapaikasta oli luovuttava jo aamupäivän aikana. Niinpä päätimmekin ottaa viimeiset hetket saarella mahdollisimman rennosti ja tappaa aikaa ensin resortin uima-altaalla niin kauan kuin aurinkoista aikaa riittää ja sen jälkeen siirtyä illalliselle ja edelleen lentokentälle hengailemaan ja odottelemaan paluuta samaa reittiä pitkin kotiin.

Majapaikkamme allasalue merinäköalalla

Kailua-Konan lentokenttä on varmasti eksoottisin kenttä, jolla on tullut ikinä käytyä. Kentällä ei pahemmin mitään sisätiloja ole, vaan check-in, turvatarkastus, lastausportit ja odotusalueet ovat ihan taivasalla. Toki katoksia löytyy ja tietenkin ne pari kauppaa ja kioski, jotka kentällä ovat, on sijoitettu sisätiloihin. Alue on aidattu ja renustettu erillisillä rakennuksilla, mutta mitään yhtenäistä hallirakennelmaa ei ole. Keskellä kentän yleisötiloja liehuu muutama palmu tuulessa ja kattona on tähtitaivas. Jotenkin ihan uskomatonta kun miettii miten skitsoja nämä kaikki lentämiseen liittyvät turvajärjestelyt nykyään ovat.

Konan lentokentän odotusaluetta ja viitat porteille. Pimeässä (todellakin) oli hieman hankala saada hyvää kuvaa, josta saisi käsityksen tästä varsin erikoisesta lentokentästä. Netistäkään ei edes pienen etsimisen jälkeen löytynyt kuin pari kuvaa.

Isolla saarella tosiaan riitti katsottavaa, meilläkin vuokrapollemme mittariin tuli viikon aikana peräti 960 mailia, siis lähemmäs 1600 kilometriä. Ja paljon jäi vielä näkemättäkin, saaren pohjoisosaa ei tullut tutkittua oikeastaan ollenkaan. Hawaiji todellakin on sellainen paikka, johon kannattaa yrittää päästä ainakin kerran elämässä. Maanpäällinen paratiisi.

Iloista Ystävänpäivää kaikille!

Ja taas kerran: pahoittelut suhteellisen pitkästä blogihiljaisuudesta. Uusi työ on nyt kertakaikkiaan imaissut otteeseensa eikä työpäivien kuluessa yhtäkkiä enää olekaan aikaa surffailla netissä ja lukea uutisia, joten sellaiset jutut pitää nykyään hoitaa iltaisin muiden harrastusten ohessa. Oikeastaan mukavaakin kun päivät menevät taas varsin vauhdikkaasti.

Ylläolevat kaverit on ikuistettu jouluviikon reissullamme Hawaijin saarella merihevosfarmilla. Mielestäni näiden pikku otuksien kulttuuri sopii varsin hyvin tämän päivän teemaan: ne ovat hyvin sosiaalisia ja pitävät toisistaan hyvää huolta. Urokset ja naaraat riittävästi vartuttuaan solmivat kestävän parisuhteen ja "aviopareilla" onkin tapana liikuskella söpösti hännät toisiinsa kietouneina... tuosta kuvastakin saattaa löytää muutaman merihevosparin. Ja kaikista hauskinta näiden vedenelävien pikku maailmassa on ehkä se, että MIES on se joka on raskaana ja synnyttää ne tulevat pikkupikku meriheposet. Miettikääpä sitä. Maailman ainut laji, jossa mies hoitaa nuo hommat. Hawaijin matkakertomuskin on muuten luvassa jossain vaiheessa, kunhan tästä taas ryhdistäydyn.

Ystäväni siellä kaukana ja vähän lähempänäkin; olette todella usein ajatuksissani, vaikka harvemmin saankin aikaiseksi naputeltua sen tekstiviestin, lähetettyä emailin tai kortin tai soitettua teille. Minulla on kova ikävä teitä, joita on mahdollista nähdä harvemmin. Virtuaalirutistus täältä valtameren takaa! Toivotaan että pian tarjoutuu tilaisuus nähdä taas pitkästä aikaa ;-)

En millään malta olla esittelemättä supercoolia joululahjaani. Tämä oli siis joululahja itselle, joka saapui postitse vasta tuossa tämän viikon alkupuolella.

Tiesin etten tälläkään kertaa ole ollut niin kiltti että tulisin kovin montaa pakettia joulupukilta saamaan, joten silloinhan kannattaa ehdottomasti itse järjestää niitä muutama lisää. Varsinkin kun itsehän sen parhaiten tietää miten vilpittömästi ne pari lisäpakettia on ansainnut. Idea tähän omaan lahjukseen syntyi netissä surffaillessa, kuinkan muuten. Muistan joskus jo parisen vuotta sitten kuulleeni joltakin tutulta, että Niken webbisaitilla voi suunnitella omat lenkkarit ja käyneeni sitä silloin hämmästelemässäkin, mutta tuolloin idea itsesuunniteltujen jumppatossujen tilaamisesta tuntui vähän liian hullulta.

Mutta nyt sitten ennen joulua tuntui että aika voisi olla vihdoin kypsä uniikeille tossuille. Eli eikun hommiin ja värien kanssa leikkimään. Aluksi piti valita sopiva kenkämalli tarjolla olevista Nike malleista. Itse valitsin Nike Shox First2 -mallin, jonka pitäisi olla ideaali omaan kuntosali- ja jumppatuntiharrastukseeni. Värileikin voi aloittaa joko täysin valkoisesta kengästä tai sitten alkaa vaihtelemaan valmiiksi väritettyjen mallien värejä. Erilaisia värivaihtoehtoja jokaiseen kengän kangaspintaan sekä nauhoihin on toistakymmentä, joten erilaisia kombinaatioita on mahdollista tehdä satoja ellei jopa tuhansia.

Varmasti toista tuntia pähkäiltyäni päädyin omassa designissani melko kirkkaaseen väripalettiin, mutta toisaalta mielestäni aika tasapainoiseen sellaiseen. Sitten eikun luottokortti- ja muut tiedot tilaukseen ja kieli pitkällä odottamaan pakettia suoraan Vietnamin tehtaalta. Toimitusajaksi lupasivat nelisen viikkoa.

Ja sieltä ne minun ihanan upeat säihkyvät kengät sitten saapuivat vihdoin tällä viikolla. Koekäytössäkin ne ovat jo ehtineet olla pariin kertaan ja arvosana on erinomainen. Ei pelkästään värien vuoksi vaan muutenkin ovat selvästi laadukkaat lenkkarit. Steppitunnilla jalat saivat kummasti lisää potkua, suorastaan liitelin sen steppilaudan ympärillä koko tunnin.

Eiks olekin ihanat? Minusta ne on. Jos oikein tarkkaan katsoo niin tuossa kantapään yläpuolella lukee myös omistajan nimi. Ei vahingossakaan sekoitu kenenkään toisen lenkkareihin!!

Eityisesti pidän tästä läpän sisäpuolen sloganista, vaikka se ei sieltä ulospäin näykään. Näitä oli 3 erilaista, joista sai halutessaan valita yhden.

On se vaan hienoa nähdä oma "kädenjälki", vähemmästäkin voi olla ylpeä.

Suunnittele omat ubercoolit Niket täällä

Tässä NFL:n play off pelejä jännätessä voisin vihdoin ja viimein laittaa tänne kuvat ja tarinat Japanin reissusta marraskuussa Thanksgiving -viikolla. Kiitospäivän aikoihin täällä monet pitävät töistä vapaapäiviä ja niin päätimme mekin tehdä tänä vuonna. Lomapäivät on helpompi saada hyväksytetyksi silloin kun "kaikki muutkin on lomalla". Haluttiin miehen kanssa käyttää loma jotenkin hyödyksi, mutta toisaalta ajatus matkustamisesta jonnekin paikalliseen korkeasesonkihinnoiteltuun lomakohteeseen rynnimään muiden lomalaisten sekaan ei oikein innostanut ja myöskään Suomen marraskuiset kelit eivät kovasti houkutelleet. Mielessä oli jo kauan pyörinyt mielenkiintoisina kohteina sekä Japani että myöskin Buenos Aires Argentiinassa ja tutkailtuamme lentohintoja päädyimme vaihtoehdoista Tokioon, sillä sinne pääsisi näppärästi suoralla lennolla ja hinta olisi puolet edullisempi kuin Argentiinaan. Onnistuimme vielä saamaan firman kautta hyvän hotellidiilin, muuhun hintatasoon verrattuna edulliseen hintaan tasokkaan hotellin hyvällä sijainnilla. Ehkä kuitenkin tärkein syy lähteä lomailemaan niinkin monen aikavyöhykkeen matkan päähän oli kuitenkin miehen tarve saada lisää lentoyhtiömaileja pysyäkseen American Airlinesin kultapossukerhon korkeimmalla tasolla. Saavutetuista eduistahan ei noin vaan kannata luopua, vaadittu raja olisi saatava täyteen vaikka vähän lisää persettä puuduttamalla, who cares ;-)

Ja olihan se lento aika pitkä, länteen lennettäessä vielä vähän pidempi. Mennessä tuli kulutettua lentokoneen penkkiä kaikkiaan 13,5 tuntia. Tosin yllättävän joutuisasti se matka meni kun asennoitui oikein. Ja ainahan matka menee paljon nopeammin kun on menossa johonkin uuteen ja jännittävään paikkaan. Aikaeroa täältä tuli 15 tuntia, lauantaiaamuna lähtenyt lento oli perillä kätevästi sunnuntai -iltapäiväna.

Tokion Narita -lentokenttä on vielä aika kaukana itse kaupungista. Saavuttuamme perille hyppäsimme bussiin, joka vei meidät suoraan hotellimme ulko-ovelle. Sunnuntai iltapäivän rauhallisesta liikenteestä huolimatta tuohon viimeiseen osuuteen meni tunti ja kolmisen varttia. Majapaikkanamme oli Shinjuku -aseman lähellä sijaitseva valtava Keio Plaza hotelli. Ensimmäisenä iltana kävimme syömässä kallista ja pahaa korealaista ruokaa hotellin alakerrassa, sen jälkeen menimme suosiolla nukkumaan matkaväsymystä pois.

Seuraavana aamuna jetlag piti huolta siitä että heräsimme jo hyvissä ajoin ennen auringonnousua ja aamupalaa. Taisimmekin olla ensimmäiset asiakkaat hotellin aamupalahuoneessa sinä aamuna. Sen jälkeen lähdimme tallustelemaan kohti läheistä Shinjuku metro- ja juna-asemaa. Lonely Planetin Tokyo -oppaasta olimme matkalla opiskelleet miten paikallisen junasysteemi toimii, mistä saa ostettua lippuja jne. Hämmästeltyämme ihmisten määrää aamuruuhkassa ja aikamme lippuautomaatin kanssa räpellettyämme onnistuimme saamaan meille matkaliput ja suuntasimme Japan Railwaysin Yamanote -linjalla kohti Akihabaran elektroniikkahelvettiä. Tästä kaupunginosasta eivät elektroniikka- ja kodinkonekaupat lopu kiertämällä. Siellä on tarjolla kaikkea elektroniikkarojua pienenpienistä komponenteista aina isoihin koneisiin asti. Kaikkea sähköllä toimivaa mitä vaan voi kuvitella olevan olemassa ja myös sellaista mitä ei tiennyt olevan olemassa.

Koska saavuimme paikalle melko aikaisin ja monet kaupat olivat vasta availemassa oviaan, menimme vastaantulleeseen aamiasipaikkaan aamukahville. Siellä meillä meni ensimmäisen kerran oikeasti sormi suuhun, kun tästä automaatista olisi pitänyt ostaa lipuke, jolla sitten saisi tiskiltä haluamansa:

Ruoka-annoksien kohdalla oli sentään kuvat, mutta ei ollut mitään käsitystä mikä noista olisi voinut olla kahvi. Pelkkää japaninkielisiä merkkejä ja hinta. Onnistuimme kuitenkin käsittämättömällä tsägällä valitsemaan cafe americanot.

Kännyköitä jossakin niistä sadoista Akihabaran kaupoista

Elektroniikkakauppojen lomassa sivukujalla kävimme myös ihastelemassa tätä salarymanien viihdekeskusta. Musiikki soi ämyreistä nupit kaakossa, valot vilkkuivat ja röökit savusivat... On kai tämäkin jonkinlaisen tapa rentoutua rankan työpäivän lomassa?

Matkustettuamme takaisin majapaikkamme lähelle Shinjukuun huomasimme salarymanit nauttimassa lounasta asemabaarissa, tuon lyhyen verhon tarkoitus on kai tuoda jonkulaista yksityisyyden tuntua muuten niin vilkkaassa ja eläväisessä paikassa.

Hotellilla menimme yläkerran 43. kerroksen baariin ihastelemaan auringonlaskua kaupungin kattojen yllä. Noin myöhään syksyllä aurinko laskee Japaninkin korkeudella jo melko aikaisin iltapäivällä, sillä viiden aikaan alkaa olla jo lähes pimeää. Näköaloissa ja tarjoiluissa ei ollut vikaa, joten viihdyimme katsellen tummuvaa taivasta ja kaupungin valoja jokaisena iltana tuon muutaman päivän aikana, jotka kaupungissa vietimme.

Illan pimentyessä kaupungin valoshow on ihan käsittämätön. Neonvaloviidakko on kirkkaampi ja sokaisevampi kuin missään paikassa, missä olen ikinä ennen ollut. Valaistuja ja vilkkuvia katuja menee jokapuolella ja ne jatkuvat loputtomiin. Ihmispaljous varsinkin asemien lähellä on myös tällaiselle maaseudun asukille jatkuva hämmästelyn aihe. Omituista on myös se miten turvalliselta kaupunki tuntuu kaikesta hälinästä ja väentungoksesta huolimatta. Ehkä se, että kaikki toimii pilkuntarkasti ajallaan, ihmiset ovat suhteellisen tasokkaasti pukeutuneita ja näyttävät suunnilleen samalta meidän silmissä saavat tuon turvallisuuden tunteen aikaan.

Tiistai -aamuna heräsimme jälleen aikaisin ja tällä kertaa ihan tarkoituksella. Hyppäsimme metroon, joka vei meidät lähelle maailmankuulua Tsukiji -kalatoria. Paikanpäällä on hyvä olla viimeistään seitsemän aikaan, sillä action tuolla torilla alkaa jo ani varhain aamulla kun ensimmäiset kalastusalukset kiinnittyvät sen laituriin. Tuona aamuna emme olleet suinkaan ainoat turistit, jotka olivat kameroineen saapuneet katselemaan kalojen huutokauppaa kalastajilta tukku- ja edelleen vähittäiskauppiaille. Vilske torilla olikin valtava, kaloja kuskaavia kärryjä ja trukkeja kulki kapeilla käytävillä valtavalla vauhdilla ja niitä sai tosissaan väistellä ettei vaan jäänyt alimmaiseksi. Meteliin ja kalanhajuun tottui yllättävän nopeasti ja torin perällä saimme seurata tonnikalojen huutokauppaa ihan livenä.

Mitä tahansa meressä uivaa otusta oli tällä torilla taatusti tarjolla joko muodossa tai toisessa, tarjonnasta ei ollut pulaa, ja kaikki oli taatusti tuoretta. Tällä maailman vilkkaimmalla kalatorilla myydään joka päivä reilusti yli 2200 tonnia kalaa. Aikamoinen bines. Aamuisen retkemme kruunasi sushi aamiainen torin laidalla minikokoisessa mutta legendaarisessa Daiwa-sushi baarissa, jonne jouduimme muiden innokkaiden kanssa hetken aikaa jonottamaankin. Varmasti tuoreinta sushia ikinä.

Tokiossa tätä kalatoria ei kyllä missään tapauksessa kannata ohittaa. Jos aikaa on vain yhdelle nähtävyydelle niin kannattaa ehdottomasti valita tämä. On se niin uskomaton paikka, jota ei voi käsittää ennen kuin sen itse näkee ja kokee.

Kalatorilta suunnistimme kävellen kohti Ginzan shoppailu- ja tavarataloaluetta. Siellä kiertelimme korkeatasoisissa tavarataloissa kuten Mitsukoshi ja Matsuya. Toki tämä ei suinkaan ole Tokion ainoa shoppailukeskus vaan koko kaupunki on todellakin pullollaan ylellisyysmerkkejä myyviä putiikkeja ja tavarataloja. Jos jossain palvotaan materiaa enemmän kuin Jenkeissä niin se on ehdottomasti täällä. Jokaisella itseään kunnioittavalla tyypiltä pitää löytyä vaatekaappi täynnä huippusuunnittelijoiden luomuksia ja sen kyllä kieltämättä katukuvasta myös huomaa. Myös jokaisella naisella keikkuu olkapäällä monen tonnin arvoinen design käsilaukku, on Pradaa, Luis Vuittonia, Guccia... eikä täällä varmasti kaupitella väärennöksiä missään.

Ginzan jälkeen väsytimme jalkojamme vielä kävelemällä Tokion keskellä olevaan vihreään keitaaseen, Imperial Palacen itäiseen puutarhaan, joka on yleisölle avoinna. Varsinainen palatsialue, jossa Japanin kuninkaalliset asuvat, on tietenkin suljettua aluetta. Puutarhassa on upeita puita ja istutuksia, ja sen rauhassa on välillä vaikea uskoa olevansa keskellä miljoonien asukkaiden megalopolia. Tämän jälkeen jalat olivatkin niin puhki kilometrien kävelemisen jälkeen, että metrolta hotellille pääsi raahautumaan enää hyvin vaivalloisesti.

Seuraavana päivänä ajoimme metrolla Asakusan alueelle ja pyörimme aamupäivän katsellen alueen temppeleitä, joita sieltä löytyykin muutamia. Kuuluisin ja isoin taitaa olla tämä Senso-Ji sintolaistemppeli. Paikka on turistien suosiossa ja sen huomaakin temppelille johtavalla kadulla, joka on täynnä turistitilpehööriä myyviä kojuja. Tuolla kadulla törmäsimme useampaankin koululaisryhmään, jotka olivat saaneet opettajalta tehtäväksi haastatella paikalle osuvia turisteja. Sinä aamuna taisimme olla niitä harvoja selkeästi ei-japanilaisilta näyttäviä tyyppejä, joten jouduimme haastateltaviksi useammin kuin kerran. Pikku koululaiset olivat niin suloisia puhuessaan ulkoa opettelemiaan englantilaisia lauseita, että emme hennoneet vain marssia ohi. Temppelillä tapasimme myös vanhemman japanilaisherran, joka auttavalla englannillaan halusi opastaa meitä temppelin ja alttarin etikettisääntöihin, kuten miten käydään pesemässä kädet ja puhdistautumassa ennen pyhään paikkaan astumista. Häneltä saimme myös loistavia vinkkejä jäljellä oleville päiville.

Pienen vesibussiajelun ja hotellilla lepäilyn jälkeen suunnistimme illalla kohti Shibuyan aluetta. Alue on vilkkainta Tokiota ja erityisesti nuorison suosiossa. Se on täynnä erityisesti nuorison suosimia kauppoja, baareja ja love hotelleja, joissa on huoneiden yöpymistaksojen lisäksi myös tuntitaksat. Japsithan asuvat tunnetusti varsin ahtaasti, joten onhan nuorisolla oltava paikkoja, jossa voi ihan rauhassa tutustua vähän paremmin siihen mahdolliseen tulevaan puolisokandidaattiin.

Tämä risteys taitaa olla se vilkas hässäkkä jota matkailu- ja muissa ohjelmissa aina näytetään kun puhutaan Japanista. Minuutti ennen kuvan ottoa risteys oli tyhjä jalankulkuvalojen ollessa punaisella. Valojen vaihduttua valtava ihmismassa täyttää risteyksen hetkessä joka suunnasta... Vaikea arvioida paljonko tuossa on populaa, mutta sitä on PALJON.

Torstaina päätimme jättää Tokion vilinän päiväksi taakse ja lähteä rauhoittumaan aitoon onseniin eli tuliperäisen luonnon kuumien lähteiden kylpylään keskelle maaseutua. Ajoimme ensin metrolla Tokion päärautatieasemalle ja hyppäsimme siellä Shinkansen luotijunaan kohti Niigataa. Jäimme reilun tunnin matkan jälkeen pois Takasakin asemalla, josta onnistuimme ystävällisten paikallisten avulla hyppäämään vielä oikeaan bussiin puolentunnin matkan päähän Minakamiin.

Minakamissa koimme näin jälkeenpäin ajatellen aika hauskan yllätyksen, nimittäin siellä sattui olemaan täysi talvi ja lunta alkoi pian saapumisemme jälkeen satamaan taivaan täydeltä. Siinä tilanteessa ei hirveästi naurattanut, kun mieskin oli lähtenyt matkaan kokonaan ilman takkia ja minullakin oli vähän turhan kevyt varustus noihin oloihin, kunnon kengistä puhumattakaan... Minakamin asemalta olisi ollut vielä reilun vartin kävely kylpylälle, mutta niissä varustuksissa oli ainut vaihtoehto hypätä taksiin heti aseman ovelta. Kielitaidototon taksikuski osasi onneksi kuitenkin viedä meidät oikeaan paikkaan, riitti kun osasimme sanoa onsen. Meille suomenkielisille japanin lausuminen on onneksi helppoa, lausutaan just niinkun kirjoitetaan ja meitä ymmärretään siellä toisin kuin vaikka natiivienglanninkielisten yrityksiä lausua japania.

Itse kylpylä oli varsin viehättävä paikka vuorenrinteessä. Lämpimiä altaita oli sekä ulkona että sisällä ja satuimme olemaan siellä sopivasti niin ettei ketään muita ollut meitä häiritsemässä. Pulikoimme ja lämmittelimme talven yllättämiä luitamme tunnin verran ennen kotimatkaa.

Kylpyläreissun paluumatka oli jälleen aika mielenkiintoinen, ensinnäkin maaseutuaseman lippuautomaatti ei todellakaan puhunut mitään muuta kieltä kuin Japania ja sen lisäksi tällä kertaa otimme luotijunan sijasta ns. paikallisjunan. Reissu toiseen suuntaan kesti 4 tuntia. Paluumatkalla vasta tajusi miten kovaa nuo luotijunat oikeasti ajavat. Muutenkin oli mukava päästä vuoriston talvesta takaisin "normaalilämpötiloihin", siis sellaiseen mihin oma pukeutuminen oli sillä hetkellä riittävä. Kylpylän lämpöaltaista huolimatta meinasi välillä tulla vähän vilu.

Viimeisenä täytenä lomapäivänä oli vielä paljon ohjelmaa. Tuo perjantai sattui olemaan paikallisillakin vapaapäivä ja olimme saaneet temppelillä tapaamaltamme japsiherralta vinkin, että silloin kannattaisi mennä hotelliammekin suht lähellä olevaan Meiji-Jingu puistoon. Viikonloppuisin ja arkivapaina puistossa vietetään usein hääseremonioita ja muita juhlallisuuksia, joita turistitkin voivat päästä seuraamaan. Meille sattui hyvä tuuri siinä mielessä että bongasimme monia lapsia ja aikuisia kimonoissaan matkalla noihin eri juhlatilaisuuksiin ja saimme otettua kuvia mm. näistä hurmaavista pikkutytöistä.

Puiston jälkeen lähdimme kävelemään vielä Harajuku asemalta lähtevälle Omote-Sando kadulle, jolta jälleen kerran löytyy kaikki huippumuodin ykkösmerkit. Minullakin kävi mielessä että mitä jos sittenkin tuhlaisin kunnon käsilaukkuun, kun kerran täällä ollaan ja valikomaa ainakin on mistä valita. Tuolta kadulta muuten löytyy ihan vaan esimerkiksi Pradan 6-kerroksinen tavaratalo, joka on arkkitehtonisesti aika erikoinen rakennus. Kävin siellä hipelöimässäkin yhtä ihan kivaa nahkalaukkua, jonka hinnan kuullessani meinasin pyörtyä...vaivaiset parituhatta taalaa. Ehkä mä en kuitenkaan ihan tuon hintaluokan laukkua ollut ajatellut just nyt. Ei se ihan niin kiva kuitenkaan ollut.

Omote Sando kadulla olevan ostarin omintakeinen joulukuusiviritys

Tältä samalla kadulta sattui myös löytymään ehkä maailman paras sushipaikka. Kohtuuhintainenkin vaikka ympärillä kaikki paikat olivat kalliita ja kullalla kiillotettuja. Kyseinen paikka oli sellainen perinteinen lounasravintola jossa sushipalaset kiertävät hihnalla ja siitä saa sitten vapaasti poimia sellaiset lautaset, jotka haluaa syödä. Lasku tulee valittujen lautasten määrän ja värien mukaan. Meille japania taitamattomille tällaiset paikat on aivat unelmia, koska ruokalistojen kanssa ei pahemmin tarvitse veikkailla vaan voi ihan kirjaimellisesti valita mitä haluaa syödä. Jostain syystä tämän ravintolan kalapalat olivat vaan NIIIN sairaan hyviä, ja mies oli samaa mieltä. Tämä oli parasta sushia. Paikan nimeä en valitettavasti muista, mutta se oli jossain Gucci kaupan nurkilla.

Tämän jälkeen kävimme vielä Harajuku asemalla katselemassa paikallisen nuorison punk-henkistä hengailua. Sunnuntaisin nuorisolla on tapana tulla aseman aukiolle hengailemaan mitä mielikuvituksellisimmissa punk -tamineissa, ja perjantaisen vapaapäivän kunniaksikin paikalla sattui olemaan muutamia hengailijoita. Eräskin kaveri esitti antaumuksella U2 Elevation biisin tulkinnan. Mies kuvasi tämän videolle ja sitä on naureskeltu jo monesti reissun jälkeen.

Illalla kävimme vielä Roppongissa, joka on Tokion yöelämän jonkunlainen keskus. Meistä ei tosin tällä kertaa pahemmin ollut yöeläjiksi, ilta oli niin hyisen kylmä ja tuulinen että kesävarustuksissamme mielummin pakenimme takaisin metrotunnelin lämpöön ja valmistautumaan seuraavan päivän kotimatkaa varten. Se unelmien käsilaukkukin muuten löytyi vielä viime hetkillä Shinjukun Isetan tavaratalosta. Pradaan tai MiuMiuhun ei minun budjetilla ihan ollut varaa, mutta löysin makean Anna Suin nahkalaukun itselle vähän sopivampaan hintaan. Nyt minullakin on sitten designer käsilaukku, ou jee!! Ja se olikin ainoa mitä tuli tällä reissulla shopattua. Texasissa on kaikki niin paljon järkevämmissä hinnoissa...

Tokio on kyllä hieno kaupunki ja nähtävää riittää, tällä reissulla ehdimme vain raapaisemaan pintaa. Tykättiin molemmat tosi paljon ja kannatti ehdottomasti istua se pitkä lentomatka. Lonely Planetin opas oli aivan lyömätön apu omatoimimatkaajalle, voin lämpimästi suositella sitä muillekin. Kalliista maineesta huolimatta kaupunki ei ole kuitenkaan mitenkään järisyttävän kallis, nykyisillä taala-eurokursseilla Suomikin on meille jopa kalliimpi. Vaikutuksen teki myös paikallisten ystävällisyys, nöyrä asenne ja se miten kaikki toimii ilman sen kummempaa häslinkiä vaikka jengiä on niin paljon. Vapaapäivä perjantainakin salarymanit painoivat hommia hotellin viereisessä toimistotornissa, jota huviksemme hotellihuoneesta tarkkailimme. Ei täälläkään sentään niin hulluja olla ;-)

Nyt jo muutaman päivän kokemuksen perusteella uudessa työpaikassa voin sanoa, että olo on samaan aikaan helpottunut ja toiveikas. Kun katsoo taaksepäin viime vuotta, huomaan miten vyötä on kiristetty ja toinen toistaan seuranneet kitumiskaudet on jaksanut eteenpäin vain sillä, että tiesi ja toivoi muutoksen parempaan jossain vaiheessa olevan mahdollinen. Uudessa varsin multikulttuurisessa tiimissäni minut on toivottettu varsin lämpimästi tervetulleeksi ja parasta on varmaankin se, että minua kohdellaan jälleen kuten normaalia ihmistä. Ylimielisten tai totaalisen välinpitämättömien katseiden sijaan kuulen aamulla iloiset hyvät huomenet ja uudet kollegani ovat tarjoutuneet kahvitauko- ja lounasseuraksi... Kuulostaa varmaan tosi oudolta, mutta nämä aika normaalit jutut eivät vaan olleet arkipäivää entisessä tiimissäni.

Entisessä (minua lukuunottamatta) täysin amerikkalaisessa työporukassa oli ja on edelleenkin tiettyjä tyyppejä, jotka ovat niin hyviä kavereita keskenään ettei siihen sitten kenelläkään muulla ole mitään asiaa ja toisaalta myös ollessani taustaltani ja luonteeltani selkeästi se "joka ei kuulu joukkoon" jäin tietenkin kaiken sisäpiiriyden ulkopuolelle. Yhteiset lounaat viimeisen kolmen vuoden aikana voin helposti laskea yhden käden sormilla ja eikä niihin muutenkaan koskaan ollut aikaa. Omaksi huonoksi tavakseni tuli myös ottaa joko omat eväät mukaan töihin tai sitten vain pikaisesti hakea alakerran kanttiinista jotain lounasta ja syödä se työpöydällä tietokoneen seurassa. Kahvitaukojahan tämän maan kulttuuriin ei juurikaan kuulu, joten nekin hoidetaan hakemalla kupillinen kuumaa ja nauttimalla se monitorin säkenöivässä seurassa.

Entinen esirouvani on amerikkalaiseksi varsin suorasanainen ihminen... jopa niin että loppuvaiheessa en vaan jaksanut enää ottaa hänen kiukuttelu-/haukkumis-/selän takana pahaa puhumis- ym. kohtauksiaan edes rennolla huumorilla. Esirouvan ja hänen suosikkialaisensa bravuurinumerona on haukkua muita tiimejä miten huonosti ne hoitavat hommansa ja miten he lähes ainoina kaikkitietivinä ja älykkäinä olentoina joutuvat olemaan lapsenvahtina lähes koko firmalle, ettei se vaan kaadu nurin... Näillä superrouvilla päivät tietenkin venyvät ihan kohtuuttoman pitkiksi kun niin monenlaisessa omaan työhön varsinaisesti kuulumattomassa jutussa joutuu olemaan mukana ja siitähän pitää silloin tällöin myös nostaa aivan hirveä haloo...Näitä kaikkitietäviä ja kaiken osaavia superstaroja tosin löytyy varmasti vähän joka organisaatiosta, mutta en jaksa uskoa että uudessa tiimissä olisi ainakaan mitään näin voimakkaasti räiskähtelevää. Uusien intialaisten nörttikollegojeni d-d-d-d aksenttinen juttelu on todellista sulomusiikkia korville tuohon aikaisempaan tilanteeseen verrattuna.

Kuherruskuukausi uusissa hommissa on vasta alussa, mutta hyvältä siis vaikuttaa. Nyt aluksi sitä on tietysti vähän pihalla kaikesta kun on niin paljon uutta opittavaa eikä pysty vielä varsinaisesti uusien kollegojen työkuormaa helpottamaan, mutta kyllä tämä tästä. Nyt on virtaa tarttua uusiin asioihin ja toivottavasti pian tulla taas tuottavaksi työntekijäksi.

Täällä muuten alkoi telkkarista tänään uudestisyntyneenä todellinen realitysarjojen esiäiti American Gladiators. Gladiaattorithan tuli Suomessakin kultaisella 90-luvulla ja muistan kuinka opiskelijakämpillä tuota ohjelmaa tuijotettiin luvattomasta tv:stä naama ruudussa kiinni ja jännittettiin kuka kilpailijoista saa pistettyä kampoihin pelätyille gladiaattoreille. Uudessa versiossa homma toimii periaattessa ihan samalla tavalla kuin vanhoina hyvinä aikoina. Ohjelmassa on kerrallaan 2 nais- ja 2 mieskilpailijaa jotka sitten kilpailevat erilaisia taitoja vaativissa tehtävissä gladiaattoreita vastaan. Lopussa on monipuolisesti fyysistä kuntoa tai taitoa vaativa temppurata ja eniten pisteitä saanut nainen ja mies pääsevät jatkoon. Tästä taisi tulla uudelleen suosikkisarja.

Kuva

Kilistetäänpä yhdessä lasilliset kuohuvaa uudelle vuodelle 2008! Kippis!

Viimeinen työpäivä vanhoissa hommissa, sitten uudenvuoden kunniaksi pääsen vihdoin  aloittamaan uusissa tehtävissä. Vähän kieltämättä on haikea olo jättää nämä vanhat kuviot ja aloittaa taas uutena tumpelona toisessa organisaatiossa. Vaikka kyllähän olen tätä muutosta jo kaipaillut viime keväästä lähtien.... Uusivuosi ja uudet kujeet.

Bloggausvuosi oli omalla kohdalla laiskemmanpuoleinen, lupaan oikeasti ryhdistäytyä heti alkuvuodesta (kunhan saan uudesta työpaikasta tietokoneen jolla leikkiä) ja laittaa vihdoin ja viimein tarinaa ainakin marraskuisesta Japanin matkasta sekä viime viikkoiselta joululomaltamme Hawaiilta. Kuvia ainakin tuli räpsittyä paljon.

Vuodenvaihteen juhlintaan ei tällä kertaa kovin suuria suunnitelmia ole, aiomme viettää sen rauhallisesti ystäväpariskunnan luona parin viinilasillisen ja ehkäpä hyvän aterian merkeissä. Mukavaa juhlailtaa kaikille!

Oltiin viime perjantaina lätkämatsissa Dallas - Ottawa miehen ja parin kaverin kanssa. Tällä kertaa jätettiin auto suosiolla kotiin ja päräytettiin hallille taksilla, aikomuksena ei siis ollut kiirehtiä kotiin heti pelin päätyttyä. Mies oli varannut meille liput alakatsomosta takakaarteesta ja kerrankin tikettikone oli arponut meille hyvällä tuurilla paikat samalta riviltä kuin minne vähän myöhemmin saimme oikein julkkisseuraa. IIIK, mä pääsin halaamaan Celena Raetta!!

Ai siis ketä?? No tämä Texasin paikallistähtönen on se tyyppi, joka laulaa kansallisbiisit jokaisen lätkämatsin alussa ja käy heittämässä välispiikkejä erätauoilla. Samoin joku saattaa muistaa hänet American Idolsin semifinaalista 4 tuotantokaudelta vuodelta 2005, jossa hän ylsi 10 parhaan tytön joukkoon. Todellisen idolin elkein hän jaksoi hymyillä kaikissa kännisten "fanien" valokuvausyrityksissä ja jaksoi vielä urheasti naureskella meidän suomiporukan urpoilujutuille. Ainakaan vielä ei pahempia diivan elkeitä siis.

Itse lätkäottelu jäi tällä kertaa sivuosiin myös alemmalla rivillä olevan "herrasmiehen" touhuja seuratessa. Mr. Perverssi oli varustautunut kunnon kiikareilla, vaikka niitä ei tosiaan alakatsomossa pelin seuraamiseen juuri tarvita. Pelaajat ja kiekot näkyy ihan riittävän hyvin ilman kiikareitakin. Mutta mr. perverssi ei pahemmin ollutkaan pelistä kiinnostunut vaan ihan jostain vallan muusta, kuten naisten avonaisista kaula-aukoista, tavallista muhkeammista rintavarustuksista ja tietysti illan kohokohdat... Pelin mainoskatkoilla kun Dallas Starsin jäätytöt luistelivat kentälle kurvailemaan vartaloa nuolevissa vatsan paljastavissa asuissaan, kiikari lensi silmille sekunnin murto-osassa ja tarkennus kohdalleen... Voila. Kannattaahan siitä jo maksaa lätkälipun hinta, on varmasti vastinetta joka pennille.

Ai miten itse pelissä kävi? No turpaan tuli kanadalaisilta 2-4, mutta tällä kertaa lopputuloksella ei niin kovin suurta väliä ollut kun pelissä oli muuten sopiva humaluusaste ja muut viihdykkeetkin ihan kohdallaan. Iltahan tietenkin jatkui vielä matsin jälkeen Uptownin baarien kautta kotiin, mutta eipä siitä sitten sen enempää.

On ollut tarkoitus laittaa matkakertomusta meidän thanksgiving -viikon reissusta Tokioon, mutta tällä kertaa on ihan oikeasti ollut pieni paniikki hoitaa joululahjat ja -kortit ajoissa pakettiin ja postiin. Lupaan laittaa juttua ihan pikapuoliin, nyt kun lahjukset ja muut on suurinpiirtein hoidettu.... Ja paikallisesta säästä pitää myös vielä kommentoida. Joulukuu on taas ollut niin kummallinen, melkein kun Suomen kesä. Päivästä riippuen lämpötila voi olla mitä vaan -5 ja +30 väliltä. Esimerkiksi perjantaina ennen lätkäpeliä lämmintä oli 26, sunnuntaina taas ei riittänyt kun vaivaiset 4 astetta päivän korkeimmaksi lämpötilaksi. Mutta kyllä tämä silti räntäsateen voittaa ;-)